Uhanalaisten kielten tutkija on vaikean kysymyksen edessä: tulisiko kielten elämää ja kuolemaa tyytyä vain objektiivisesti havainnoimaan, vai pitäisikö asiaan subjektiivisesti puuttua? Biologit ovat jo pitkään puhuneet luonnon moninaisuuden puolesta, ja olisi outoa, elleivät kielitieteilijätkin ottaisi kielten tulevaisuuden asiaa omakseen. Perustelut ovat samat kuin biologiassa: moninaisuus on hyödyllistä, ja se on hyvä säilyttää silloinkin, kun emme vielä tiedä, mitä hyötyä siitä voi olla.

Kieliä voi yrittää ”pelastaa” samalla tavoin kuin uhanalaisia eläin- ja kasvilajeja. Kummassakin tapauksessa tarvitaan tietoa, taitoa, voimavaroja ja julkista myötätuntoa. Suomalaiset tutkijat ja asianharrastajat ovat itse asiassa saavuttaneet merkittäviä tuloksia kielten elvytyksen eli revitalisaation alalla, ja varsinkin inarinsaame – kielistä kaikkein kotimaisin – on onnistuttu elvyttämään kriittisestä tilasta, jossa se ei enää välittynyt uudelle sukupolvelle. Nykyään taas välittyy.

Kielten elvytys on yksi Helsingin yliopiston etnolingvistisen tutkijayhteisön HALSin tutkimus- ja sovellutusalueita. Kesällä 2014 HALS teki opettaja- ja opiskelijamatkan Sahalinille, ja yksi tämän matkan seurauksista on kesällä 2015 alkanut nivhin eli giljakin kielen elvytyshanke. Hankkeeseen osallistuu Janhusen lisäksi neljä nivhin kieleen ja etnolingvistiikkaan erikoistunutta kollegaa Helsingin yliopistosta. Nivhien keskuudessa toimii jo kielen siirtämistä harjoittelevia pienryhmiä, ja vuodesta 2016 alkaen on tarkoitus saada aikaan pienimmille lapsille tarkoitettuja kielipesiä. Mitä uhanalaisempi kieli on, sitä varhaisemmassa iässä se tulisi oppia.