Opiskelin työelämän ohessa Käpylän iltaoppikoulussa, myöhemmin Eiran aikuislukiossa, ensin ranskaa mutta lopulta neljää kieltä: saksaa, ranskaa, italiaa ja espanjaa. Vuoden 2002 keväällä mietin, miten näiden orastavien kielitaitojen käy Suomessa, kun en pääse käyttämään niitä. Silloin sain oudon ahaa-elämyksen: mutta Helsingissähän on myös yliopisto!

Saksan avulla pääsin aloittamaan yliopisto-opinnot, germaaninen filologia pääaineenani. Alkuperäinen suunnitelmani oli opiskella ainakin saksaa, ranskaa ja italiaa filologioina. Kahden viimeksimainitun osalta se oli mahdollista vasta aikaa myöten ja Kielikeskuksen opintojen jälkeen.

Tämä ei aluksi ollut kivutonta, koska siihen aikaan Kielikeskuksen ranskan-kursseille oli karsinta opintoviikkojen perusteella. Siispä aloitin italian. Kaiken kaikkiaan Kielikeskus on tarjonnut minulle opetusta paitsi italiassa ja ranskassa, myös venäjässä, missä olen osallistunut myös slavistiikan ja baltologian intensiivikurssille.

Minulle kielet ovat ikkunoita muihin kulttuureihin, vaikka se onkin klisee. En ole enää pelkän suomen ja englannin varassa vaan voin perehtyä alkuperäiseen aineistoon alkukielellä. Usein ajatellaan, että kielet ovat vain kommunikaatiovälineitä. Ikään kuin saman sisällön voisi koodata kielestä toiseen tuosta vaan. Todellisuudessa kieli on aina myös ajattelutapa.

Kieliaineiden lisäksi olen tehnyt aineopinnot Euroopan alueiden ja kulttuurien tutkimuksesta (Studia Europaea), kulttuurien välisen vuorovaikutuksen sivuainekokonaisuuden sekä EU-opinnoista perusopinnot.

Minulle kyse on elinikäisestä oppimisesta ja suuresti kokonaiselämänlaadusta ja -asenteesta. Käytän oppimaani hyvin erilaisissa yhteyksissä, mutta on vaikeata kehittää toimivaa mittaria sille, miten paljon mistäkin on hyötyä ja kenelle.