Riideltyään yliopiston johdon kanssa, Johan Vilhelm Snellman joutui jättämään yliopiston ja päätyi Tukholmaan. Hän julkaisi siellä tekstin Om det akademiska studium (Akateemisesta opiskelusta). Teksti ansaitsee yliopistopedagogisen klassikon aseman ja perustelee Snellmanin aikaisempaa toimintaa selventäen samalla millainen yliopistoyhteisön tulisi hänen mielestään olla.

Snellman näkee yliopiston ja koulun olevan olemukseltaan erilaisia oppilaitoksia. Koulussa oppiminen rakentuu opettajan auktoriteetin varaan. Hän selvittää kuinka asiat ovat, ja opiskelija omaksuu opettajan tarjoamat tiedot: ”Koulussa opettaja on oppilaan tiedon auktoriteetti, jonka sanaan hän koettelematta luottaa.” Yliopistossa sen sijaan opiskelijan tunnustetaan olevan itsetietoisuus, hän osallistuu itse tiedon pätevyyden arviointiin eikä tyydy valmiina annettuun arvioon. Professori ei vain esittele omaksumaansa tietoa vaan myös selvittää, millä perusteella käsityksiin on päädytty kutsuen opiskelijan mukaan prosessiin. Opiskelijalle tarjotaan mahdollisuus perustella näkemyksiään itse ja häntä kannustetaan esittämään myös professorin näkemyksistä poikkeavia perusteluja. Näin opiskelija kasvaa itsenäiseen vastuuseen. Ottakaamme aiheesta esimerkki.

Oppilaalle annetaan koulussa kirjoitustehtävä. Opettaja ohjeistaa oppilaan kertoen, että tekstin on sisällettävä noin 2 000 merkkiä. Kun näin ohjeistettu oppilas jättää koulun ja päätyy kirjoittamaan tekstin johonkin tarkoitukseen, hän ei osaa itsenäisesti arvioida, kuinka pitkä sen pitäisi olla. Snellmanilaisessa yliopistossa opiskelijalle ei sen sijaan kerrota, kuinka pitkä tekstin on oltava, vaan hän saa itse päättää pituuden sen perusteella, mihin tarkoitukseen teksti tulee. Kun tämä opiskelija sitten valmistuu yliopistosta hän osaa itsenäisesti selvittää ja päättää, minkä mittainen teksti sopii mihinkin tarkoitukseen.

Snellmanille akateeminen vapaus tarkoitti sitä, että myös opiskelijoille annetaan oikeus toimia itsenäisesti. Opiskelija tekee tällöin virheitä, mutta oppii samalla myös vastuuseen. Kun opiskelijoiden annetaan tehdä vaikkapa ryhmätyö itsenäisesti, on suuri riski, että yhteistyö epäonnistuu. Epäonnistuminen on kuitenkin usein arvokkain oppimiskokemus. Näin opiskelija tulee yliopistossa oppineeksi, kuinka yhteisöllistä työtehtävää ei ainakaan pidä toteuttaa. Snellmanilaisessa yliopistossa opiskelijoille annetaan itsenäistä vastuuta, jotta he oppivat sitä kantamaan.

Lähteet

• Juha Himanka, The University as a Community of Selves. Johan Wilhelm Snellman's "On University Studies", Higher Education 2012, 517–528.
• Juha Himanka, ”Kuka yliopistoa ohjaa? Yliopistoko itse koulun penkillä?”, teoksessa Timo Aarrevaara & Jatta Herranen (toim.), Mikä meitä ohjaa?, 2005, 15–28.
• Matti Klinge, Ylioppilaskunnan historia I, 1967, 59–63. (”Snellman rettelöijänä”).
• Ilkka Niiniluoto, ”Akateeminen vapaus”, rehtorin puhe Helsingin yliopiston avajaisissa 2004, teoksessa Dynaaminen sivistysyliopisto, 2011, 223–232.
• Thiodolf Rein, Juhana Vilhelm Snellmanin elämä: Edellinen osa, 1895, 113–126. (”Snellman sankarina”).

Lainaus on teoksesta Johan Vilhelm Snellman, Om det akademiska studium, 1840, 446.