”Tästä asiasta on puhuttu wuosikausia, ja on sen hywäksi jotain tehtykin. Mutta se kaikki on ollut wain miltei kuin pisara meressä. Nimenmuutos silloin, toinen tällöin – siinä kaikki. Ei koskaan mitään yleisempää, kaikkia mukaansa tempaawaa liikettä, ei edes opiskelewan nuorison piirissä, waikka sitä on kyllä koetettu monena kewäänä wiritellä.”

Näin kirjoitti Johannes Linnankoski alustuksessaan Kotikielen seuran 30-vuotisjuhlissa maaliskuun 14. päivänä 1906. Edellisvuodesta lähtien seurassa oli keskusteltu siitä, miten Johan Vilhelm Snellmanin 100-vuotisjuhlaa parhaiten voitaisiin viettää. Päätettiin järjestää suuri sukunimien suomalaistaminen.

”Muukalaisten” sukunimien suomalaistamisesta oli puhuttu suomenmielisessä lehdistössä jo 1850-luvulta lähtien. Liike jäi kuitenkin vuosisadan vaihteeseen asti sivistyneistön harrastukseksi, joskin 1870-luvun nimensuomalaistaja-ylioppilaat saivat lehdistössä huomiota. Kansanliikettä siitä ei syntynyt ennen vuotta 1906.

Suomalaiskansallinen liike oli ottanut Snellmanin symboliseksi esikuvakseen, vaikka oli monissa kysymyksissä ”kansallisfilosofin” kanssa eri mieltä. Snellman esimerkiksi katsoi, että sivistyneistön piti suomalaistua, ja siten luoda yhteys kansaan. Monet suomalaisuusliikkeen johtohahmoista 1900-luvun vaihteessa taas katsoivat, että kansaa piti valistaa, jotta heistä voisi nousta uusi kansallinen sivistyneistö. Sukunimien suomalaistaminen oli osa tätä aatetta. Myös ulospäin piti näyttää, että suomalaiset olivat sivistyskansa.

Nimenmuuttokampanjaa ryhtyivät suunnittelemaan Kotikielen seuran lisäksi ylioppilasjärjestöt Suomalainen Nuija ja Ylioppilaiden keskusteluseura. Niiden johdolla perustettiin ympäri maata nimenmuuttotoimikuntia, usein Snellman-juhlia järjestävien paikallisten toimikuntien yhteyteen.

Kampanjaa järjestävät tahot myös painattivat ohjeita nimenmuuttajille ja johtivat parhaansa mukaan agitaatiota lehdistössä. Kampanja lähti käyntiin Linnankosken Kotikielen seuran vuosijuhliin 14.3. kirjoittamalla alustuksella ”Tehtäwä”. Seuraavan kahden viikon aikana se julkaistiin lähes kaikissa suomenkielisissä lehdissä kautta maan.

Snellmanin 100-vuotisjuhlaan liitetty nimien suomalaistamiskampanja erosi edellisen puolen vuosisadan hankkeista kahdella merkittävällä tavalla. Siinä missä aikaisemmat hankkeet olivat keskittyneet ylioppilasnuorisoon, vuoden 1906 kampanjalla haluttiin tavoittaa kansan syvät rivit. Lisäksi agitaation määrä oli aivan eri tasolla kuin aikaisemmin. Maaliskuun alusta Snellmanin päivään 12.5. asti lehdistössä julkaistiin enemmän nimensuomalaistamiskehotuksia kuin edellisen viidenkymmenen vuoden aikana yhteensä.

Kampanja tuotti tulosta. Nimenmuutokset hoidettiin vielä tuolloin lehti-ilmoituksilla, joissa usein ilmenee ainoastaan perheen pää ”perheineen”. Nimensä suomalaistaneiden henkilöiden määrää on siksi ollut vaikea laskea tarkkaan. Suomalaisen sukunimistön kehitystä tutkineen Sirkka Paikkalan laskujen mukaan Snellmanin päivänä 1906 sukunimensä suomalaisti hieman yli 25 000 henkilöä. Huomattavasti suurempiakin lukuja on esitetty.

Suomalaisuusliikkeen isäksi katsotun Snellmanin 100-vuotispäivä oli erinomainen tilaisuus kampanjalle. Nimensä suomalaistaneiden määrä oli huikea, mutta vielä suurempi oli erinomaisesti onnistuneen hankkeen symbolinen arvo. Nimenmuuttajien joukossa oli nuoria ja vanhoja, professoreita ja torppareita.

Lähteet

• Suomalainen Nuija vuosikertomus 1907–08, U2 Vuosikertomukset 1907–1911, Suomalainen Nuija -yhdistyksen arkisto, Kansallisarkisto.
• Katsaus kotikielen seuran toimintaan 1906–1907, CD Vuosikokousten pöytäkirjat 1885–2004 ja vuosikertomukset, Kotikielen seuran arkisto, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkisto.
• Pirjo Mikkonen, Otti oikean sukunimen. Vuosina 1850–1921 otettujen sukunimien taustat, Helsinki 2013.
• Eeva Maria Närhi, Suomalaista sukunimikäytäntöä, Kielenkäytön oppaita 1, Helsinki 1996.
• Sirkka Paikkala, Se tavallinen Virtanen. Suomalaisen sukunimikäytännön modernisoituminen 1850-luvulta vuoteen 1921, Tampere 2004