Uransa alussa Johan Jakob Tikkanen antoi opetusta vain ruotsiksi, koska siitä oli niin koti- kuin koulutuskielenä muodostunut hänen varsinainen äidinkielensä, ja hän osasi sitä selvästi suomea paremmin. Vuoden 1894 alussa oli annettu asetus, jonka mukaan Helsingin yliopiston opettajien oli osoitettava kykynsä suullisesti ja kirjallisesti käyttää suomen kieltä, ja Tikkanen suoritti julkisen kielikokeen henkilökohtaiseen professuuriinsa liittyen vuonna 1896. Suomeksi luennoiminen tuotti kuitenkin vaikeuksia, ja koska kieliasetus ei varsinaisesti pakottanut opettamaan suomeksi, hän monien muiden ruotsinkielisten opettajien tavoin lykkäsi sen aloittamista ryhtyen siihen vasta vuonna 1907. Lukuvuodesta 1909–1910 lähtien hän opetti yhtä paljon molemmilla kotimaisilla kielillä.

Tikkanen ei suinkaan ollut välinpitämätön kielellisten tarpeiden edessä. Ongelmana oli erityisesti suomenkielisten oppikirjojen puute, vaikka on toki muistettava, että myös suomenkieliset yliopisto-opiskelijat osasivat ruotsia. Yleiseen taidehistoriaan liittyvästä oppikirjallisuudesta oli suomeksi käännetty vain Wilhelm Lübken Geschichte der Architektur (1855) ja Grundriss der Kunstgeschichte (1860), joista jälkimmäiseen Eliel Aspelin oli kirjoittanut liiteosan: Suomalaisen taiteen historia pääpiirteissään. Lisäksi Aspelin oli julkaissut muutamia monografioita suomalaisista taiteilijoista molemmilla kotimaisilla kielillä. Ruotsinkieliset saattoivat lukea äidinkielellään useita hyödyllisiä julkaisuja, muun muassa Estlanderin vuonna 1869 julkaiseman teoksen, De bildande konsternas historia, joka käsitteli eurooppalaisen taiteen historiaa 1700-luvun lopulta kirjoittajan omaan aikaan.

Tikkanen julkaisi taidehistorian yleisesityksensä Kuvaamataiteet uudemmalla ajalla vuonna 1910, mutta jo tätä ennen käsikirjoitus oli ollut monistemuotoisena opiskelijoiden käytössä otsikolla J. J. Tikkasen Taidehistorian luennoita. Kirja esitteli eurooppalaisen taidehistorian pääpiirteet keskiajalta 1900-luvun alkuun, ja problematisoi tuoreella tavalla monia alan keskeisiä kysymyksiä. Jos Tikkasen suomen puhuminen olikin vajavaista, jo käsikirjoituksesta voi päätellä, että hän kykeni kirjoittamaan kieltä erinomaisesti – joko omin avuin tai muiden korjaamana. Ruotsiksi kirja ilmestyi laajennettuna ja päivitettynä versiona, Konsthistoria; Måleri och Skulptur från fornkristna tider till våra dagar, vasta vuonna 1925. Sitä seurasi myös uudistettu suomenkielinen laitos.

Samaan aikaan, 1900-luvun ensimmäisellä kymmenellä, kun Tikkanen työsti omaa taidehistorian yleisesitystään, suomennettiin myös ruotsalaisen Carl Laurinin selvästi vanhoillisempi Taidehistoria (1908), johon Suomen taidetta koskevan osan kirjoitti jälleen Eliel Aspelin-Haapkylä. Muita varhaisia suomenkielisiä, taidetta koskevia teoksia oli L. Onervan suomentama Hippolyte Tainen merkkiteos, Philosophie de l’art, joka ilmestyi vuonna 1915 otsikolla Taiteen filosofia. Suomeksi kirjoittaminen ja tieteellisen kirjallisuuden kääntäminen oli oleellista myös siksi, ettei taidehistorialla, uutena akateemisena tieteenalana ollut vielä omaa suomenkielistä käsitteistöä, vaan se oli luotava.