Fennomaanit eivät puolustaneet ainoastaan kieltä, vaan kansallista kulttuuria paljon laajemmassa mielessä. Tiettävästi ainoa aikalaiskirjoittaja, joka syytti Johan Jakob Tikkasta ruotsinmieliseksi, oli hänen oppilaansa Ludvig Wennervirta vuonna 1933 julkaisemassaan muistokirjoituksessa. Paremmin kuin ruotsinkielisyyteen, syytös saattoi lopulta liittyä siihen, ettei Tikkanen tutkijana ja opettajana keskittynyt suomalaiseen taiteeseen. Hän oli nimittäin alusta lähtien kiinnostunut taiteen historiasta kokonaisuudessaan.

Tikkasen luennot painottuivat kansainväliseen taiteeseen ja hänen vuosina 1888–1926 pitämästään opetuksesta miltei puolet käsitteli Italian renessanssin kuvataiteita ja arkkitehtuuria. Myös suurin osa Tikkasen yli 70 tieteellisestä julkaisusta koskee ulkomaista tai yleistä taidehistoriaa. Tärkeimmät teoksensa hän julkaisi saksaksi. Kansainvälinen orientoituminen saattoi fennomaanien piirissä antaa aiheen tarkoitushakuiseen mustamaalaamiseen, mikä Wennervirran muistokirjoitus mitä suurimmassa määrin on. Toisaalta Tikkasen toinen merkittävä työsarka, jota hän hoiti virkansa ohella, sitoi hänet lujasti oman maan nykytaiteeseen. Hän oli Suomen Taideyhdistyksen sihteerinä ja myöhemmin puheenjohtajana yhteensä 35 vuoden ajan ja teki poikkeuksellisen laajan elämäntyön maansa taiteen edistämisen puolesta.

Tikkasen ammatillinen verkosto kattoi koko Euroopan, ja hänen tärkein tiedeyhteisönsä oli saksalaisella kulttuurialueella. Kansainvälinen suuntautuneisuus ja avoimuus olivat sekä C. G. Estlanderille että Tikkaselle yhteisiä periaatteita. Vaikka Suomen poliittinen asema oli varmasti molemmille tärkeä, tiedettä ei voinut alistaa pelkkien nationalististen pyrkimysten välineeksi. Suomen ja yleensäkin eurooppalaisen taidehistorian akateemiset alkuvaiheet ovat paljossa velkaa saksalaiselle tiedemaailmalle. Teoreettiselta osaltaan taidehistoriaan vaikuttivat alkuvaiheessa ennen muuta estetiikan ja filosofian traditiot – empirian puolella historia, arkeologia, antikvaarinen tutkimustraditio ja luonnontieteet.

Tikkanen oli mukana kehittämässä useita niistä uusista tutkimusmetodeista ja -suuntauksista, joita taidehistorian piirissä syntyi 1800-luvun loppupuolella. Hän oli yksi keskiajan taiteen tutkimuksen pioneereista erityisesti kuvitettujen käsikirjoitusten alueella (mm. Die Psalterillustration im Mittelalter, 1895–1900) ja yksi ensimmäisiä eleiden ja liikkeiden taidehistorian ja sitä kautta ikonografian ja ikonologian tutkijoita (mm. Die Beinstellungen in der Kunstgeschichte, 1912). Myös värin genealogia (mm. Studien über die Farbegebung in der mittelalterlichen Buchmalerei, 1933) ja ornamentiikan historia kuuluivat hänen erityisalueisiinsa.

Kansalliskirjaston kokoelmiin hiljattain siirretty J. J. Tikkasen arkisto käsittää muun muassa hänen laatimansa noin 60 000 kortin kortiston, jonka monien aihepiirien joukossa elekieli, tyylihistoria ja ikonografia ovat parhaiten edustettuina.

• Vakkari, Johanna (2011): J. J. Tikkasen tieteellinen kortisto I. TAHITI 1/2011.