Alun perin tutkimukseni ovat koskeneet Pohjois-Venäjän kadonneita uralilaisia kieliä. Väitöskirjaani varten keräsin materiaalia Arkangelin alueen Pinegan piirikunnassa puhutuista venäjän kielen murteista, joissa on runsaasti kuolleista suomalais-ugrilaisista kielistä peräisin olevaa sanastoa. Alueen asukkaista osa pitää itseään tšuudeina, mikä on sama sana, jolla myös osa vepsäläisistä on kutsunut itseään. En löytänyt kovin paljon kuolleiden kielten ja kielenvaihdon vaikutuksia koskevia tutkimuksia, joten jouduin kehittämään metodeja myös itse.

Myöhemmin olen tutkinut suomen ja muiden uralilaisten kielten sanaston historiaa, erityisesti suomen ja sen lähisukukielten slaavilaisia lainoja sekä vähemmistökielten selviämisen elinehtoja. Johdan parhaillaan kahta tutkimushanketta. MINOREURUS-hanke tutkii vähemmistökielten säilymisen ja katoamisen kysymyksiä erityisesti Venäjällä vertaillen EU-vähemmistöihin. Hanke on tuottanut muun muassa väitökset Venäjän alueiden kielilainsäädännöstä ja sen puutteista sekä inarinsaamen kielen elpymisestä. Parhaillaan editoin loppujulkaisua, jonka pääkysymys on, onko maailmassa käynnissä ensi sijassa kielten joukkokuolema vai uudenlaisen kielellisen diversiteetin syntyminen. Molemmat prosessit kytkeytyvät ihmisten liikkuvuuden kasvuun ja perinteisten yhteisöjen katoamiseen. Tutkimustani voi luonnehtia ekolingvistiseksi siinä mielessä, että sen kohteena on kielen koko elinkaari yhteisössään.

Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa taas tutkimme suomalais-ugrilaisten kielten sanastoa sisäisen lainautumisen näkökulmasta. Hypoteesina on, että monet epäsäännölliset äänteelliset vastaavuudet uralilaisten kielten välillä selittyvät lainoiksi. Tämä tarkoittaa sitä, että uralilaisten kielten väliset suhteet ovat huomattavasti monimutkaisemmat kuin mitä oletus kaukaisesta alkusukulaisuudesta edellyttää. Esimerkiksi Suomen lähisukukielillä oli kontakteja pohjoisvenäläiseen komin kieleen vielä keskiajalla.