Haaveilen siitä, että maassa puhuttaisiin sivistyksestä, moniäänisyydestä, traditiosta, luovuudesta ja oivaltamisesta, sen sijaan, että puhutaan rahasta, optimoinnista ja innovaatiosta. Elämme aikaa, jolloin vapaa tiede on kovan paineen alla. On jopa mahdollista, että se katoaa yliopistoista kokonaan. Tällöin se tulee säilymään yksityisissä instituuteissa ja protestiliikkeenä, kylähullujen hommana. Tässä ei sinänsä ole tieteen historiassa mitään uutta. Keskiaikana tiede kukoisti luostareissa, Itä-Euroopan totalitarismissa se kukoisti kahviloissa ja kädestä käteen levinneissä kirjoituksissa.

Jos olisin tarpeeksi rikas, ostaisin kotikulmiltani Toukolasta tai Kumpulasta talon ja tekisin siitä vapaan tutkimuslaitoksen. Sen nimi olisi Toukolan akatemia. Siellä olisi aina keittoa ja kaljaa ja uutta tutkimuskirjallisuutta luettavana. Olisi ihmisiä, jotka pitäisivät siellä joka ilta luentoja, oli ketään kuulemassa tai ei. Luennot käsittelisivät vain kaikkea taatusti turhaa, itämerensuomalaisia lainasanoja komin kielessä, kilpikonnien taksnomiaa, James Joycen kääntämistä swahiliksi ja niin edelleen. Jos joku yrittäisi luennoida jotain, mihin liittyisi yritysyhteistyö ja innovaatio hänet naurettaisiin pihalle.

Suurin ihmetyksen aiheeni on, että kaikki muutkin näyttävät haluavan samaa. Ihmiset ovat kurkkuaan myöten täynnä puhumista rahasta, urasta, taloudesta, kasvuprosenteista ja foliohattujen yritteliäästä viemisestä Kauko-Itään. Kun järjestimme yliopistolla Turhan tiedon kurssin, johon yritimme koota kaikkia ehdottoman tarpeettomia teemoja eri aloilta, siitä tulikin suosituin kurssi, jonka olen koskaan järjestänyt. Ihmiset ymmärtävät. Vain turha on tarpeellista. Vain siellä kannattaa tallata, jossa konsultit eivät mellasta. Jos jokin asia on päättäjien erityisessä suojeluksessa, se ei kaipaa enää ihmisten innostusta.

• ”Tieteen ja taiteen hitautta ja vapautta tutkijakollegiumissa”, Koneen Säätiö 2015