Minulla on lukuisia parhaita muistoja Helsingin yliopistosta yli 50 vuoden ajalta opiskelijasta eläkeläisprofessoriksi.

Opiskelijana

Tulin opiskelemaan kreikkaa, latinaa ja psykologiaa syksyllä 1962 ja sain opintokirjani silloiselta rehtorilta Edwin Linkomieheltä. Se oli tietysti riski, sillä tuolla aineyhdistelmällä ei voinut tähdätä mihinkään ”kunnolliseen” ammattiin. Alun pitäen havittelin tutkijan uraa, vaikka Suomen yliopistoilla ei näyttänyt juurikaan olevan paikkoja kreikkalaisen filologian tutkijalle. Entä ulkomaille? Löysin kuitenkin pian parhaat mahdolliset opiskelutoverit luennoilta ja opiskelijayhdistys Symposionista. He suorastaan imivät säikyn ja vetäytyvän fuksin aktiiviseen opiskelijaelämään ja vaikuttamiseen.

Jämähdin professori Henrik Zilliacuksen kreikan laudaturseminaariin vuosikausiksi. Viimeisenä seminaariaiheena olivat kreikankieliset papyrukset, ja kun 1968 saimme tutkittaviksemme aitoja papyruksia, tie seminaarista tieteelliseen työryhmään oli auki. Ei meitä paljon ollut, mutta sitäkin aktiivisempia. Opimme paljon antiikista ja sen tutkimisesta. Aloimme kokoontua myös iltaisin säännöllisesti Ravintola Messeniuksen lankkupihville parantamaan maailmaa. Joukko vähän vaihteli, mutta ennen pitkää rohkenimme kutsua opettajiammekin seuraamme taittamaan peistä. Muodostimme epämuodollisen ”Helleenisen piippukerhon”. Keväällä ja syksyllä teimme myös retkiä toistemme kesähuviloille – myös opettajiemme kanssa, mutta vain yhden kerrallaan. Saimme kutsuja myös kreikan opettajiemme Henrik Zilliacuksen ja Holger Thesleffin huviloille ja purjehduksille. Ne olivat tavallaan jatkoa postseminaareille.

Symposionissa järjestimme illanviettoja ja juhlia opiskelutovereillemme antiikin ja orientalistiikan alalta. Aluksi ne olivat aika jäykät ja vierailijana oli inspehtori Päivö Oksalan lisäksi yksi opettaja tai muu asiantuntija kerrallaan pitämässä esitelmää. Kaksi kertaa vuodessa järjestettyihin juhliin saimme ennen pitkää mukaan kaikki antiikin alan opettajat. Yhteislaulu raikui. Kerran vauhtiin päästyämme järjestimme ohjelmallisia juhlia vielä opettajina, silloin kun ylioppilaselämä politisoitui ja antiikin opiskelijat uhkasivat passivoitua. Symposionin opintomatkat suuntautuivat Italiaan ja Kreikkaan. Yksi suurista elämyksistä oli Patrik Bruunin johtama Villa Lanten tieteellinen kurssi etruskeista ja Rooman varhaishistoriasta. Tein silloin gradua historiankirjoittaja Herodianoksesta ja juutuin hänen kreikankieleensä, jota oli tutkittu aivan väärin.

Emme kuitenkaan tyytyneet pelkästään toistemme seuraan. Lähes kaikki harrastimme musiikkia ja kävimme ahkerasti konserteissa, etenkin opiskelijalipuilla yliopiston juhlasalissa. Tuohon komeaan tilaan ei opiskelijoilla muutoin juuri ollut asiaa, ellei uskaltautunut yliopiston syksyisiin avajaisiin. Tässä tilassa olisi joskus hienoa esiintyä, ajattelin. Musiikki vei minut Eteläsuomalaisen Osakunnan Laulajiin. Kuoro oli Ilkka Kuusiston johdolla mahtavassa vireessä. Kuorossa opin taas paljon uutta niin musiikista kuin sosiaalisesta kanssakäymisestäkin. Sieltä löysin myös tulevan vaimoni Anjan. Vai löysikö hän minut? Pelkkä kuoro ei siihen riittänyt. Kävimme myös samoilla latinan luennoilla ja samoissa Symposionin tilaisuuksissa. Tapasimme lisäksi viikottain Erik Tawaststjernan musiikin luennoilla. Asuimme myös molemmat Töölössä, joten kotimatka oli osaksi yhteinen, ajan mittaan yhä pitemmälle. Kuorolla oli paljon esiintymisiä, joilla kerättiin varoja mm. matkoja varten. Osa esiintymisiä oli yliopiston juhlasalissa. Kuoromatkoilla opin lisää. Matkailu todella avartaa. Ennen pitkää löysin itseni matkajohtajana. Olimme ensimmäinen Tallinnassa ’sodan jälkeen’ vieraillut ja konsertoinut suomalainen kuoro. Italian kuorokilpailuissa saatoin käyttää hyväksi opintomatkoilla hihaan tarttunutta vähäistä italian taitoa. Ranskalaisessa kansakoulussa opintiensä aloittaneelle italia oli helppoa. Unkarissa tutustuttiin useampaan kertaan vahvaan kuorolaulun perinteeseen ja järjestettiin Pécsin kamarikuorolle vastavierailuja Suomeen.

Psykologian opinnot jouduin jättämään kesken. Ne oli mitoitettu pääaineopiskelijoille. Suurin osa opiskelijoista oli naisia. Approbatur-kuulustelussa oli samaan aikaan vain kaksi miestä. Toinen oli Ilkka Taipale, jonka aineyhdistelmään psykologia sopi toki paljon paremmin. Jatkoin kuitenkin vielä jonkin aikaa, mutta en ilmoittautunut enää proseminaariin. Sen sijaan pönkitin kielitieteellistä osaamistani sanskritilla ja otin lisäaineeksi ranskan. Sekin oli mitoitettu pääaineopiskelijalle. Pakollisia kursseja oli alussa yli 20 tuntia viikossa. Pakenin kevätlukukauden alussa Villa Lanten tieteelliselle kurssille Roomaan enkä enää palattuani jatkanut. Sen sijaan olin törmännyt gradua tehdessäni mielenkiintoisiin kielitieteen metodisiin kysymyksiin ja, kun yliopistossamme aloitettiin yleisen kielitieteen opetus, olin haukkana paikalla. Noam Chomskyn transformaatioteoria oli silloin uusinta uutta. Olin kyllä ’vanhoillisena’ enemmän perinteisen strukturalismin kannalla. Tiheään vaihtuvat professorin viran hoitajat toivat mukaan oman näkökulmansa ja taas kerran juuri seminaarissa sai monipuolisen kuvan alasta, etenkin kun osanottajatkin edustivat erilaisia näkemyksiä ja olivat varsin aktiivisia tuomaan niitä esille. Mukana oli useita myöhemmin eri alojen julkisuuden henkilöitä. Kallistuin soveltamaan uusia sosiolingvistisiä ajatuksia antiikin kreikan tutkimukseen. Siitä kirjoitin väitöskirjani. Kymmenessä vuodessa oli alun perin tarkoitus väitellä, mutta perheen perustaminen ja kasvaminen vei oman aikansa. Elatuksen saamiseksi toimin mm. taloyhtiön isännöitsijänä.

Nuorena opettajana

Valmistuttuani professori Päivö Oksala pyysi minut latinankielen tuntiopettajaksi. Haaste oli suuri. Siihen aikaan pakkolatina ei ollut juuri suosiossa ja latinan alkeis ja pro exercitio-kursseja piti pitää lähinnä haluttomille opiskelijoille. Onneksi oppikirjassa ja muussa opetusmateriaalissa oli väljyyttä. Otin haasteen vastaan ja kerroin antiikin historiasta, tarustosta ja kulttuurihistoriasta niin paljon kuin vain kieliopin taivutuskaavoilta ehdin. Yllätyksekseni se lankesi suotuisaan maaperään ja pakkolatinakin alkoi saada ymmärtämystä osakseen.

Säätytalon haasteellinen ja jopa vihattu akustiikka ei ollut laulajalle ongelma. Innostuin opettamisesta ja otin vastaan opetustehtäviä erilaisissa oppilaitoksissa latinan, kreikan, italian, sosiolingvistiikan ja klassillisen arkeologian alalta. Arkeologia oli kiinnostanut jo kouluajoista lähtien. Monipuolinen opetus johti automaattisesti yleisöesitelmiin ja yleistajuisiin kirjoituksiin, ennen pitkää myös asiantuntijaopastuksiin ja näyttelyiden järjestämisiin. Varusmiespalveluksen sekä parin vuoden harharetken jälkeen Turun yliopiston klassillisen filologian lehtorina palasin eläkevirasta Helsinkiin kreikan kirjallisuuden assistentiksi ja väittelin tohtoriksi 1974. Taas riitti haasteita.

Totesin aikaisemmin käytetyn kreikan alkeiden oppikirjan epätyydyttäväksi ja lähdin kokeilemaan uutta Englannissa tehtyä modernia vanhan kreikan kurssia. Ennen pitkää muokkasin sen kontrastiivisen otteen myös suomalaiselle koululaiselle ja opiskelijalle sopivaksi. Luentoaiheissa en kaihtanut epätavallisia ja vaikeita aiheita, vaikka luentojen valmistamiseen menikin paljon aikaa. Dosenttiluentoni Kreikan aiheista pronssikaudesta Bysanttiin saivat paljon kiitosta osakseen. Opiskelijat itse olivat toivoneet näitä aiheita, ja itse olin innostunut kaikesta uudesta kuten myös vanhasta. Osa luennoista oli suppealle hyvin kreikkaa osaavalle asiantuntijapiirille, osa kaikille kiinnostuneille ilman kielitaitovaatimusta.

Opettajana ja tutkijana

Tutkimuksen rahoitus oli ongelmallista väitöskirjatyöstä lähtien. Sosiolingvistiikan soveltaminen antiikin kreikkaan veti vesiperän Suomen Akatemiassa vuosi toisensa jälkeen. Pieniä apurahoja sain säätiöistä. Papyrustutkimukseen löytyi rahaa vähän helpommin. Papyrukset veivät myös ulkomaille, aluksi Wienin kansalliskirjaston kokoelmaan vuodesta 1975 lähtien. Siellä tutustuimme myös konservontimenetelmiin ja törmäsimme ensi kertaa hiiltyneisiin papyruksiin. Eiköhän tuo ole tarpeeksi erikoinen haaste, ajattelin ja hain nyt sillä akatemian tutkijan paikkaa. Se tärppäsikin, ja vuodesta 1981 olin Suomen Akatemian palkkalistoilla. Sitä seurasi myöhemmin Akatemian tutkimusrahoitus koko papyrustyöryhmälle, lukuisat ulkomaanmatkat Euroopan papyrustutkimuksen keskuksiin ja Egyptiin hiiltyneiden papyrusrullien ja muumiokartonkien kierrätettyjen papyrusten merkeissä sekä vähittäinen nousu ‘virkauralla’ aina akatemiaprofessoriksi asti.

Luovuin määräaikaisesta assistentin toimesta ja työhuoneestani. Jäin kuitenkin yliopistolle, koska henkilökohtainen ylimääräinen professori Holger Thesleff antoi minulle työtilan vasta saamastaan laitoksen uudesta työhuoneesta muuttaessamme Porthaniasta Vuorikadulle. Huonetta hän tarvitsi vain seminaareihin ja vastaanottoihin. Sinne asetuin taloksi ja siirsin sinne depositiona Helsingin yliopiston kirjaston papyrologisen käsikirjaston. Kirjoja oli paljon. Thesleffin jäädessä eläkkeelle huone jäi käyttööni, vaikka laitos vaihtoikin paikkaa useaan kertaan, Vuorikadulla ensin kerrosta, sitten Vuorikadulta Heimolaan ja sieltä Kluuviin. Metsätalosta luvattiin “loppusijoituspaikka”. Työryhmän tukikohtana ja komentokeskuksena työhuone oli myös aikana, jolloin itse olin ulkomailla.

Kun vuosittaisesta kokonaistyöajasta yli puolet kului ulkomailla, aloin vähentää matkustamista. Pitempään olin vuosina 1984–1985 Alexander von Humboldt -stipendiaattina Kölnin yliopistossa ja 1988–1992 Suomen Ateenan-instituutin johtajana. Saksassa oli mukana koko nelilapsinen perhe, mutta Kreikassa lapsista vain nuorin. Kahden talouden pitäminen ei olisi ollut mahdollista ilman Iines ja Ernst Nevanlinnan Helsingin yliopistolle testamenttaamaa Tiedemies kunniakotia, jonka asumisoikeudesta sain nauttia pitkään.

Vuonna 1993 amerikkalaiset arkeologit löysivät Petrasta hiiltyneen papyrusarkiston, ja minut kutsuttiin avaamaan kääröt ja julkaisemaan sitten papyrukset yhdessä Michiganin yliopiston tutkijoiden kanssa. Näin papyrustyöryhmästä kasvoi vielä arkeologialla ja kodikologialla laajennettuna Suomen Akatemian nimeämä tutkimuksen huippuyksikkö vuosiksi 2000–2011. Sen johtaja kutsuttiin Helsingin yliopiston professoriksi 1999 viisivuotiskaudeksi kerrallaan huippuyksikön päättymiseen asti. Vuoden 2012 alussa tein yliopiston kanssa eläkeläisprofessorin sopimuksen. Työryhmä jatkoi typistettynä huippuyksikkönä säätiörahoituksella sekä vuoden 2014 alusta nelivuotisena taas kerran vain papyrustutkimuksen akatemiahankkeena.

Tutkimustyöhön on liittynyt kiinteästi opinnäytetöiden ohjaus. Papyrustutkimus on vaativa ala, joka edellyttää monipuolista koulutusta ja laajaa kielitaitoa. Sitä ei saa hetkessä. Työryhmä on tarvinnut lisää tutkijoita ja uutta verta. On ollut suuri ilo osallistua nuoremman tutkijapolven kouluttamiseen ja saada nauttia sen menestyksestä ja valmiudesta kansainväliseen verkottumiseen. Olosuhteet yliopistossa ovat suuresti muuttuneet yli 50 vuoden aikana monien “uudistusten” kautta.

Tulevaisuus ei kuitenkaaan näytä yhtään ruusuisemmalta antiikintutkimuksen nuoremman polven osalta. Vakituisia töitä on tiedossa yhä harvemmalle antiikintutkijalle. Pätkätyöläisen polku on edelleen kivinen ja kaita. Täytyy myöntää, että minua kuitenkin onnisti. Olen yrittänyt ottaa asiat positiiviselta kannalta ja uskonut joulupukkiin. Muistot tutkijan urastani ovat voittopuolisesti hyvin myönteiset, vaikka säröjäkin on ollut runsaasti matkan varrella. Ei kuitenkaan tarvinnut lähteä pysyvästi ulkomaille. Pari kertaa olin joutua työttömyyskortistoon, kun Helsingin yliopiston ja Suomen Akatemian tutkijantointen määräajat ja hakemusmenettelyt eivät sopineet yhteen.

Haaveeni päästä esiintymään Helsingin yliopiston suuressa juhlasalissa toteutui kuoroesiintymisten lisäksi neljästi. Yliopiston avajaisissa 1983 sain käyttää opettajakunnan puheenvuoron. Puhuin aiheesta “Yliopistoyhteisön puolesta”. Vuonna 1999 sain kunnian pitää professorin virkaanastujaisesitelmäni pääjuhlassa aiheesta “Obodianoksen testamentin tarina”. Yliopistopainon 30-vuotisjuhlassa 2002 pidin juhlaesitelmän aiheesta “Papyrukset ja sähkökirja” ja järjestämäni kansaivälisen papyrologikongressin avajaisissa 2004 pidin tervetuliaispuheen. Kaikki tilaisuudet olivat erittäin juhlallisia ja puhuminen salissa tuntui todella hienolta.