Tulin yliopistoon opiskelemaan matematiikkaa, mutta humanistisen toimittajaperheen antama tausta ajoi minua filosofian pariin. Opinnoissani minua kiinnosti erityisesti todennäköisyysteoria ja logiikka.

Väitöskirjaa lähdin tekemään tutkijaprofessori Jaakko Hintikan ryhmässä, jossa omaksuin myöhemmässä tutkimustyössäni käyttämät eksaktit käsitevälineet. Väitöskirjassani sovelsin Hintikan kehittämää induktiologiikkaa tieteellisen päättelyn tarkasteluun. Näin päädyin puolustamaan tieteellistä realismia, jonka mukaan teoriat ovat yrityksiä kuvata ja selittää todellisuutta. Silti tiedekin on erehtyväistä, joten parhaatkin teoriat vain lähestyvät totuutta.

Vuonna 1975 keksin, miten voidaan ratkaista Karl Popperin esittämä avoin ongelma tieteellisten teorioiden totuudenkaltaisuuden eli verisimilituudin määrittelemisestä. Tästä aiheesta on tullut minulle elinikäinen tutkimusohjelma, jonka teknisiä tuloksia olen koonnut 500-sivuiseen monografiaan Truthlikeness (1987) ja filosofisia johtopäätöksiä teokseen Critical Scientific Realism (1999).

Realismin ongelma on edelleen tieteenfilosofian suuria kiistanaiheita, johon liittyvät myös nykyiset työni idealisoiduista malleista ja abduktiosta (eli yllättävistä ilmiöistä niiden selityksiin etenevästä päättelystä). Realismiin puolustuksella on tärkeä merkitys myös silloin, kun arvioidaan tieteen luotettavuutta suhteessa muihin uskomuksen muodostuksen tapoihin. Siten looginen ja filosofinen perustyö realismin puolesta tukee myös humanistiseen etiikkaan sitoutuvaa tieteellistä maailmankatsomusta, jota olen käsitellyt suomenkielisissä esseissäni. Tällä tavoin systemaattinen filosofia ja osallistuva filosofia muodostavat minulle toisiinsa liittyvän jatkumon.