Ympäristökeskustelussa ongelmia ovat pessimismi ja kyynisyys, näkemys ympäristötuhojen vääjäämättömyydestä, joka on myös ihmisten käyttämä torjuntamekanismi ahdistavien ympäristöuutisten edessä. Pessimismi haasteiden edessä on oman 20 vuoden kokemukseni perusteella osoittautunut täysin vääräksi, mutta se on suurimpia esteitä ympäristökeskustelussa. Tulevaisuudesta käyty keskustelu on historian aikana usein muokannut kehityksen suuntia. Jos vallitseva tapamme puhua tulevaisuudesta on dystopia, pelkään, että siitä tulee itseään toteuttava visio.

Vaikka ongelmat ovatkin vakavia, niille on tehtävissä paljon ja usein tehdäänkin enemmän kuin ihmiset tietävät. Syystä tai toisesta näistä positiivisista kehityskuluista ei raportoida mediassa yhtä paljon kuin negatiivisista. Esimerkiksi ilmastokamppailussa sekä kykymme synnyttää kollektiivista toimintaa että tuottaa ratkaisuja on kasvanut. Eri maissa tapahtuva hiilen käyttöä vastustava työ on kasvanut globaaliksi liikkeeksi, joka ravistelee jo myös energiainvestointeja ohjaavaa rahoitusmaailmaa. Uusiutuvien energialähteiden kehitys, joka lähti pienten piirien harrastuksesta, on nopeasti kasvanut vastaamaan maailman suurimpienkin maiden energiantarpeen kasvuun. Mutta myös vastatrendit ovat myös kasvamassa. Tällaisia ovat ympäristön tuhoutumisen käynnistämät ekosysteemien muutokset, jotka uhkaavat lisätä päästöjä ja fossiilisten polttoaineiden käyttämisestä hyötyvien valtarakenteiden viivytystaistelu. Kamppailemme aikaa vastaan, usein tilanteessa, jossa suuri yleisö kuvittelee pelin olevan jo menetetty.

Greenpeacen ohjelmajohtajana 2006–2011 vastasin pohjoismaisista kampanjoista ja noin 70 hengen tiimistä neljässä eri maassa. Tuona aikana Pohjoismaiden ympäristökeskustelun erot ja yhtäläisyydet nousivat selkeästi esiin. Jokaisessa maassa on omat kipeät ympäristöaiheensa: Suomessa metsätalous ja ydinvoima, Tanskassa kalastus ja maanviljely, Norjassa öljynporaus ja valaanmetsästys. Keskusteluilmapiiri voi olla erilainen, mutta dynamiikka on silti samankaltainen. Kipeissä aiheissa keskustelu jumiutuu helposti juoksuhautoihin, joista on vaikea paeta. Suomessa olin nostamassa esiin Olkiluoto 3 - projektin riskejä ennen sen hyväksymistä, ennakoiden kustannusten ja rakennusaikataulun ylityksiä. Tämä perustui edellisten ulkomaisten ydinvoimaprojektien ongelmiin, mutta niistä ei Suomessa tuolloin haluttu keskustella. Usein perusteltukin kritiikki menee kuuroille korville, koska itse viestin sijaan keskitytään siihen, kuka viestiä tuo. Yhteiskuntamme hyötyisi erilaisten tahojen kuuntelemisesta ja aidoista keskusteluista, juoksuhaudoista räiskimisen sijaan.