Teoreettinen filosofia oli nuoruudenrakkauteni, johon käytin valtaosan ajastani - opiskeluajasta tosin valtaosan muuhun kuin opintosuoritusten tekemiseen. Sivuaineina luin kognitiotiedettä ja kulttuuriantropologiaa. Vaikka oma lähtökohtani oli alun perin täysin teoreettinen, uskon vahvasti filosofian yhdistämiseen muihin aiheisiin. Jossain vaiheessa huomasin lukevani enemmän evoluutioteoriaa, molekyylibiologiaa ja geenitutkimusta. Graduni tein biologian filosofiasta, tarkemmin luonnonvalinnan yksikön ongelmasta. Ainekokonaisuus on muokannut ajatteluani pysyvästi ja huomaan pystyväni soveltamaan sitä edelleen työssäni, sekä ympäristöpolitiikassa että kansalaisjärjestötyössä.

Jossain vaiheessa 1990-luvun puolivälin jälkeen, valitettavan myöhään, aloin tosissani hahmottaa millaisten jättimäisten ympäristöhaasteiden keskellä toimimme, ja aloin keskittää aikani siihen. Toimin aktiivisesti useassa ympäristöjärjestössä ja jatkoin opintojani ympäristöpolitiikan laitoksella Tampereen yliopistossa. Väitöskirja oli jo tekeillä, mutta jäi hyllylle odottelemaan kun siirryin Greenpeacen kampanjavastaavaksi.

Ympäristöjärjestötyöstä tuli minulle ammatti, vaikka se aluksi lähti vain kiinnostuksesta ympäristöongelmien ratkaisujen hahmottamiseen. Uskon edelleen ratkaisukeskeiseen kampanjointiin, ja että meillä on teoriassa suuren mittaluokan ratkaisuja ympäristöongelmiin. Mutta yhteiskuntien huomiosykli on muuttanut näkemystäni siitä, miten näitä ratkaisuja voi tarjota. Yhteiskunnat eivät usein ole valmiita keskustelemaan rationaalisesti ratkaisuista, ennen kuin ongelma on pöydällä tavalla, joka herättää yhteiskunnan kiinnostuksen ja jopa jakaa ihmisiä keskustelussa. Ongelmana tässä syklissä on, että usein kun ongelmaan herätään, voi olla jo varsin myöhäistä lähteä hakemaan ratkaisuja. Toisaalta pitkäjänteisyys ja kollektiivinen muisti ovat keskustelussamme hyvin lyhyitä. Siksi keskustelussa tarvitaan toimijoita, jotka ovat pystyneet pitkäjänteisesti keskittymään aiheisiin ja tarjoamaan aiheen eri puolista kokonaisvaltaisen näkemyksensä.

Uskon edelleen, että jokaisen ihmisen velvollisuus, mutta varsikin ajattelevien ihmisten velvollisuus on yrittää vaikuttaa siihen mihin olemme yhteiskuntina kulkemassa. Monien vanhojen kollegojeni ajattelu- ja argumentointikapasiteetti yliopistoissa kuluu tieteen sisäisissä kiistoissa, vaikka heidän ääniään tarvittaisiin vahvemmin ympäristökeskustelussa. Vaikka tieteellinen keskustelu on tärkeää myös ympäristöasioille, yhteiskunnat tekevät esimerkiksi ilmastopolitiikassa päätöksiä, jotka uhkaavat pahimmillaan luhistaa koko sivilisaatiomme. Usein näitä perustavanlaatuisia päätöksiä tehdään ilman perustavanlaatuista keskustelua tai kokonaistarkasteluja. Yhteiskunnallisen vaikuttamisen esteenä varsinkin nuorilla tutkijoilla tuntuu olevan leimautumisen pelko, joka vaikuttaa rahoitukseen ja työmahdollisuuksiin. Tätä tunnelmaa pidän äärimmäisen vahingollisena suomalaiselle keskustelulle, ja osasyynä sille, miksi pienen maan keskustelussa jumiudutaan tunkkaisiin asetelmiin.