Olin lukiostani ensimmäinen, joka lähti opiskelemaan teoreettista filosofiaa vuonna 1991. Paras yliopistomuistoni onkin ehdottomasti samanhenkisten ajattelijoiden löytäminen. Tämä johti opiskelun alkuaikojen loputtomaan väittelyyn ja ajatusten kehittelyyn Metsätalon tiloissa, kahviloissa ja käytävillä. Joskus päädyimme mielipuolisiin keskusteluihin, filosofien kuivan huumorin perinnettä kunnioittaen, joskus aivan ratkaiseviin oivalluksiin.

Tämä keskusteleva tapa kehittää ajatuksia tuotti itselleni pysyvästi eräänlaisen dialogimuotoisen ajattelutavan, joskaan filosofien tapaan ei aina haitannut, vaikka keskustelukumppani ei ollut aivan samalla aaltopituudella. Nämä ajat ovat kuitenkin jättäneet itselleni pysyvän tavan kehittää tehokkaimmin ideoita juuri käymällä keskusteluja. Ne ovat myös tuottaneet eräänlaisen ”käytäväjohtamisen” teorian, jota käytän edelleen. Parhaat ajatukset tuntuvat pulppuavan jostain järjestetyn, pakotetun työn väleistä, käytäviltä, ajankohtaisten asioiden tuottamista ideoista, ja jopa sinnikkäistä kahvipöytäkeskusteluista.

Tuona aikana opiskelussa Helsingin ylipistossa toteutui ehkä nykyistä vahvemmin mahdollisuus oman ajattelun kehittämiseen ja tunsin, että opetus oli laaja-alaisesti tukemassa tätä prosessia. Koin itse löytäväni vastauksia aiheisiin, joita lähdin opiskelemaan. Jopa niin pitkälle, että katsoin tärkeimmät kysymykseni käytännössä ratkaistuiksi ja siirryin itse aiheissani eteenpäin. Ainakin nyt väliaikaisesti.