Georg Henrik von Wrightilla oli merkittävä vaikutus filosofian kehitykseen Suomessa ja Pohjoismaissa 1900-luvun toisella puoliskolla. Hän hoiti jo 1940-luvulla Helsingin yliopiston ruotsinkielisen filosofian professuurin ohella ajoittain jopa kolmea muuta suomalaista professuuria. Myös Cambridgen professuurinsa aikana 1940-luvun loppupuolella hän saattoi hoitaa kahta suomalaista professuuria yhden sapattilukukauden aikana.

Von Wright toimi myös asiantuntijana lukuisten suomalaisten ja pohjoismaisten professuurien täytössä. Hän oli Suomen Akatemian jäsen vuosina 1961–1986 ja Åbo Akademin kansleri vuosina 1969–1977, sekä Suomen Filosofisen Yhdistyksen puheenjohtaja vuosina 1962–1973.

Kansainvälisellä areenalla hän oli muun muassa kansainvälisen filosofien unionin IUHPS:n esimies vuosina 1963–1965 ja Institut International de Philosophien puheenjohtaja vuosina 1975–1977. Von Wright oli myös Institut de la Vien hallituksen jäsen vuosina 1976–1984.

Filosofisen tutkimuksen osa-alueet, joista von Wright tuli parhaiten tunnetuksi, voidaan nähdä melko erikoistuneina. Hän kuitenkin mielellään mielsi filosofian tutkimusalaksi, jolla on laajempi merkitys. Hän kirjoitti jo vuonna 1948:

”Erikoistuneiden tieteentekijöiden maailmassa filosofian tulisi olla sivistyksen ensisijainen vartija.”

Jo opiskeluajoistaan 1930-luvulla lähtien von Wright julkaisi akateemisen tutkimuksensa ohella esseitä, arvosteluja ja populaaritieteellisiä artikkeleita. Hän kirjoitti niitä ensin Studentbladetiin ja sittemmin muun muassa aikakauslehtiin Nya Argus ja Finsk Tidskrift. Lisäksi hän julkaisi useita filosofisia esseekokoelmia sekä yleiskatsauksia kuten Looginen empirismi (suom. 1945) tai Logiikka, filosofia ja kieli (suom. 1958).

Von Wright esiintyi myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin kantaaottavana humanistina. Kannanotto Vietnamin sotaa vastaan vuonna 1968 toi tämän puolen miehestä julkisuuteen. Samoihin aikoihin hänen ajatuksiinsa alkoivat vaikuttaa marxismi, Frankfurtin koulukunta ja filosofi Charles Taylor.

Uusi filosofinen suuntautuminen huipentui von Wrightin osalta kirjassa Tiede ja ihmisjärki (suom. 1987). Siinä hän argumentoi, että teknisen rationaalisuuden ylivalta länsimaisessa kulttuurissa on kohtalokysymys koko ihmiskunnalle. Kirja synnytti pohjoismaisille olosuhteille ainutlaatuisen väittelyn Svenska Dagbladetissa. Väittelyyn osallistui jopa puoluejohtajat Carl Bildt (Moderaterna) ja Bengt Westerberg (Folkpartiet).

Minervan pöllö -kirjassa (1992) von Wright kiisti muun muassa ajatuksen siitä, että tutkimukseen panostamisen ja vapaiden markkinavoimien yhdistelmä lopulta ratkaisisi ympäristö-ongelmat ja yhteiskunnalliset vääryydet. Samoihin aikoihin hän myös ryhtyi luonnehtimaan itseään ”provokatiivisena pessimistinä”.

Georg Henrik von Wrightilla oli ainutlaatuinen asema suomalaisessa kulttuurissa. Tätä kuvastaa hyvin se, että hänet viimeisinä vuosinaan nimettiin kahdesti maan johtavaksi intellektuelliksi Helsingin Sanomien äänestyksessä. Paitsi Suomessa, von Wright oli erittäin kunnioitettu myös muualla Pohjoismaissa. Tukholmassa vuonna 1995 von Wrightin modernia edistysoptimismia kritisoineen esitelmän yleisö täytti 1300 kuuntelijan salin.