Vuosina 1991–1992 johdin Suomen humanistisen alan tutkintojärjestelmän arviointihanketta. Tehtäviin kuului muun muassa tarvittavien muutosten ja uuden tutkintoasetuksen valmistelu. Vuoden 1994 muutokset tutkintojärjestelmään olivat mittavia: luovuttiin vuonna 1980 tulleista koulutusohjelmista, palautettiin arvosanat nimillä perusopinnot, aineopinnot ja syventävät opinnot (kaikki noin 20 op), palautettiin hum. kand. -tutkinto ja luovuttiin muun muassa pakollisista yleisopinnoista. Monet näistä muutoksista ennakoivat pari vuotta myöhemmin rantautunutta Bolognan tutkintojärjestelmää.

Vuosina 1993–1995 olin korkeakouluneuvoston varapuheenjohtaja Reijo Vihkon ollessa puheenjohtaja. Kausi oli turbulentti, erityisesti laman takia. Osastopäällikkö Markku Linnan karu evästys aloittelevalle neuvostolle oli: ”Tehtävänne on saneerata Suomen korkeakoululaitos”. Melkein sata muutosehdotusta valmisteltiin, joista vain harva toteutui. Helmikuussa 1993 opetusministeriö pyysi yllättäen KK-neuvostoa kahdessa viikossa valmistelemaan esityksen kymmenkunnan tieteen huippuyksikön valitsemiseksi. Valmistelu oli kaaosmainen, monistuskoneet kävivät kuumina kaikissa yliopistoissa. KKN sai monen äänestyksen jälkeen aikaan esityksen maan ensimmäisiksi huippuyksiköksi. Tämä taisi aloittaa pahasti paisuneen huippuhypetyksen.

Vuosina 1996–1999 olin ensimmäisen korkeakoulujen arviointineuvoston jäsen. Jouduin osallistumaan monenlaisiin arviointeihin, esimerkiksi ensimmäisten ammattikorkeakoulujen toimilupa-anomusten käsittelyyn sekä yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen vieraskielisten koulutusohjelmien arviointiin. Osallistuin myös Vaasan yliopiston viikon kestävään kokonaisarviointiin. Sen alku ei luvannut hyvää. Löysin hotellihuoneeni pöydältä paksun mapin. Ensimmäisenä sivuna oli Vaasan humanistisen tiedekunnan ilmoitus, ettei se pitänyt minua sopivana arvioimaan tiedekuntaa.