Mirkka Elina Rekola
26.6.1931, Tampere – 5.2.2014, Helsinki
Filosofian kunniatohtori 2000
Kuva: Humanistinen tiedekunta
Tekstit: Tero Juutilainen ja Tomas Sjöblom
Ilmari Kianto – Valkoinen anarkistikirjailija
Ilmari Kiannon kirjailijanuraa kesti yli 60 vuotta, sisältäen yli 60 teosta. Käsitys hänen urastaan ja elämästään on pitkälti hänen itse luomansa kirjailijalegendan tuotosta. Kiannon elämään ja tuotantoon kuului sivistyneistön kritiikkiä, seksuaalisten kysymysten pohdintaa sekä arvostelua kirkkoa, uskontoa ja politiikkaa kohtaan.
Kianto syntyi Pulkkilan kappalaisen perheeseen, Calamnius-sukuun, jolla oli pitkät perinteet pappeina ja virkamiehinä aina 1600-luvulta asti. Koulunsa hän kävi Oulun lyseossa, josta kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1892.
Urasuunnitelmana Kiannolla oli aluksi ryhtyä upseeriksi. Hän lähti vapaaehtoisena suorittamaan asevelvollisuutta Suomen 4. Tarkka-ampujapataljoonassa Oulussa vuosina 1892–1893. Sotaväki oli Kiannolle suuri pettymys, ja hän luopui upseerin uran haaveistaan. Kokemukset ja pettymys synnyttivät sen sijaan hänessä anarkistiluonteisen kirjailijan, jonka ensimmäinen teos Väärällä uralla (1896) käsitteli juuri sotaväkeä.
Yliopistossa Kianto opiskeli venäjän kieltä ja suomen kieltä. Opiskeluaikanaan hän oli muun muassa mukana perustamassa Suomen Kaunokirjailijaliittoa. Kianto valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1898, mutta opiskeli vielä Moskovassa venäjän kieltä ja kirjallisuutta vuosina 1901–1903. Noiden vuosien aikana Kianto teki useita matkoja Venäjällä, ja päiväkirjateoksessa Kiannan rannoilta Kaspian poikki (1903) näkyy kiinnostavasti tuon ajan suomalaisen näkemys venäläisestä yhteiskunnasta.
Kianto radikalisoitui monella tavalla Venäjällä viettämiensä vuosien aikanaan. Varsinkin kirkon ja sukupuolimoraalin kritiikistä tulivat hänen elämänkatsomukselleen keskeisiä teemoja. Palatessaan Venäjältä vuonna 1904 hän erosi kirkosta ja ryhtyi ensimmäisenä aikakautensa suomalaisena puhumaan vapaan rakkauden ja seksuaalisuuden puolesta. Samana vuonna hän avioitui Hildur Molnbergin kanssa. Pari siviilivihittiin Ruotsin Helsingborgissa, koska Kianto oli eronnut kirkosta, ja tuolloin ei vielä Suomessa suoritettu siviilivihkimisiä.
Palattuaan Venäjältä Kianto toimi lyhyen ajan Kajaanin yhteiskoulun venäjän kielen opettajana ja Kajaanin Lehden vt. päätoimittajana. Hän joutui kuitenkin eroamaan molemmista tehtävistä yhteiskunnallisen aktivismin takia ja jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi vuonna 1906. Samana vuonna Kianto osallistui aktiivisesti nimien suomalaistamisliikkeeseen ja suomalaisti itsekin J. V. Snellmanin 100-vuotispäivänä 12.5. nimensä Calamniuksesta kotipitäjänsä vanhan nimen mukaisesti Kiannoksi.
Kiannon anarkistinen asenne yhteiskuntaa kohtaan tuli julkisuuteen teoksen Pyhä viha myötä vuonna 1908. Sitä seurasi Punainen viiva -teos, jossa Kianto kuvasi vuoden 1907 eduskuntavaaleja ja katsoi, että uusi järjestelmä käytti hädänalaisia köyhiä hyväkseen aivan kuten vanhakin. Suurin osa Kiannon tuotannosta käsitteli tavalla tai toisella hänen kotiseutujaan Kajaanissa.
Heimosotureita Vienan-Karjalan sotaretkellä vuonna 1918. Kirjailija Ilmari Kianto keskellä ratsailla. Kuva: WikimediaCommons.
Sisällissodassa Kianto asettui – kenties hieman yllättäen – puolustamaan valkoisia. Tämä näkyi myös runokokoelmassa Hakkaa päälle!, jossa tuli esiin hyvin erilaisia näkemyksiä, kuin Kiannon aikaisemmassa tuotannossa. Vasta kymmenen vuotta sisällissodan jälkeen julkaistiin hänen kirjoittamansa sotapäiväkirja Elämän ja kuoleman kentältä. Siinä nousee ennen kaikkea esille ahdistus sodan julmuudesta.
Suorapuheinen yhteiskuntakritiikki yhdistettynä venäjän kielen taitoon tuotti Kiannolle ongelmia. Vuonna 1940 Kianto joutui perheineen pakenemaan etenevien venäläisjoukkojen edestä. Kianto jätti eteiseensä sikarilaatikon, jonka kanteen oli venäjäksi kirjoittanut toiveen, että taloa ei ryöstettäisi. Hän kehotti sotilaita siirtymään siskonsa – jonka kanssa Kiannolla oli erittäin tulehtuneet suhteet – taloon. Viesti tulkittiin sotapetoksen yritykseksi, ja Kianto tuomittiin puoleksi vuodeksi kuritushuonerangaistukseen ja menettämään kansalaisluottamuksensa. Muun muassa Suomen Kirjailijaliitto veti Kiannolta pois vuonna 1924 myönnetyn kunniajäsenyyden.
Kirjailijan tahriintunut kunnia palautettiin sodan jälkeen. Tosin hän sai odottaa aina 1950-luvulle asti, ennen kuin hänelle tapahtunut vääryys tunnustettiin julkisesti. Kianto sai takaisin kunniajäsenyytensä ja jäsenyytensä erilaisissa kulttuuriseuroissa. Vuonna 1957 Kianto sai lopullisesti kunniansa takaisin ja kiitoksen pitkästä kirjallisesta urastaan. Samana vuonna Helsingin yliopisto myönsi hänelle filosofian kunniatohtorin arvon.
Ilmari Kianto pääsi myös postimerkkiin vuonna 1974. Kuva: WikimediaCommons.
