Menneiden vuosisatojen käsikirjoituksia tutkiessaan ja niitä julkaistessaan tulee tutuksi tekstin kirjoittajan kanssa, olipa tämä maailmankirjallisuuden suuria nimiä tai unohduksiin vaipunut kynäniekka. Oma lukunsa ovat kääntäjät, jotka etenkin kaukaisemmista ajoista puhuttaessa jäävät helposti vaille huomiota. Tiedämme toki, milloin on valmistunut Boccaccion Decameronin ensimmäinen ranskannos tai saksannos, mutta kuka muistaa tai edes välittää tietää, kuka ne on tehnyt, varsinkaan jos puhumme ajasta ennen 1600-lukua? Kuitenkin kääntäjiä kulttuurien välisinä sillanrakentajina on paljosta kiittäminen, alla kuvatussa tapauksessa mm. siitä, että  ranskalainen lukijakunta on saattanut käännösten avulla tutustua naapurimaansa kirjallisuuteen jo 1400-luvusta alkaen.

Sillanrakentajia oli myös kääntäjä-kirjailija Simon Bourgouin († ante 1530), jonka ranskannoksia professori Elina Suomela-Härmä on tutkinut vuosia. Bourgouin on mainio esimerkki henkilöstä, joka on perillä oman aikakautensa ”kirjamarkkinoilla” puhaltavista tuulista ja jonka ajankohtaiset käännösvalinnat heijastivat tai pikemmin ennakoivat lukijoiden makua. Hän aloitti uransa kääntämällä välikielestä (latinasta) muutamia kreikkalaisen Plutarkhoksen kuuluisista elämäkerroista. Sitten hän ryhtyi ranskantamaan Francesco Petrarcan (1304–1374) italiankielistä runoelmaa I Trionfi, josta oli jo olemassa kolme aikaisempaa ranskankielistä proosakäännöstä. Bourgouin tähtäsi kunnianhimoisempaan lopputulokseen eli runoasun säilyttämiseen ja vei kuin veikin hankkeensa kunniakkaaseen päätökseen. Hänen käännöksensä on säilynyt 5 käsikirjoituksena, joista Suomela-Härmä on editoinut yhden italialaisen kollegansa Gabriella Parussan kanssa. Onhan oikein ja kohtuullista, että eräs varhaisin ranskan kielelle tehty laajamittainen runokäännös saatetaan myös nykyaikaisen lukijan ja varsinkin kielentutkijan ulottuville, etenkin kun se kielellisesti ja taiteellisesti on varsin korkeatasoinen.

Bourgouin oli tarkka yleisöstään. Hän ei kääntänyt mitä tahansa, muttei myöskään kenelle tahansa. Hän valvoi tekstin kopioimista ja käsikirjoituksen kuvitusta. Mikäli jostain hänen käännöksestään tarvittiin uusi käsikirjoitus, hän kävi tekstin huolellisesti läpi ja tarpeen mukaan ajanmukaisti sen kieliasua. Erityisen huomaavaista käsikirjoituksen tulevaa omistajaa kohtaan oli se, että jos tämä tiedettiin italiantaitoiseksi, ranskannoksen viereen kopioitiin myös italiankielinen teksti.

Elämänsä loppuvaiheessa Bourgouin tarttui vielä satiirikko Lucianoksen matkakertomukseen Tosi tarina ja ranskansi sen kenties osittain alkukielestä. Mikäli olettamus pitää paikkansa, Bourgouinin kielivalikoima - ranska, latina, italia, kreikka - oli selvästi ajastaan edellä: 1500-luvun alkupuolella Ranskassa vain ani harva kykeni lukemaan kreikankielisiä tekstejä.