Runsaan kymmenen vuoden ajan minulla oli mieluisana tehtävänä olla jäsenenä erään italialaisen kirjallisuuspalkinnon palkintolautakunnassa. Italia on tunnetusti kirjallisuuspalkintojen luvattu maa ja lehmänkauppoja voittajista käydään kulissien takana keinoja kaihtamatta. Alassion kaupunki (ihastuttava lomapaikka Liguriassa) keksi perustaa vuonna 1994 kirjallisuuspalkinnon, jonka erikoispiirre oli ja on edelleen, että voittajan valitsee kansainvälinen tuomaristo, eikä paikallinen kuppikunta.   Niinpä juryn jäseniksi nimitettiin italianisteja Euroopan eri yliopistoista, jotka toinen toisistaan tietämättä lähettävät omat äänensä palkinnon sihteerille. 

Eräänä vuonna arvosteltavien teosten joukossa oli erään ligurialaissyntyisen kirjailijan romaani; tämä henkilö piti itseään ilmiselvänä voittajana jo taustansakin takia.  Hänen teoksensa, jossa villit gorillat kävivät naisten kimppuun Ligurian metsissä, ei vakuuttanut minua lainkaan enkä antanut sille yhtään ääntä. Kun tulokset julistettiin, ilmeni, että jos olisin ehdottanut gorilloille edes kolmatta sijaa, teos olisi voittanut.

Olin tästä kaikesta onnellisen tietämätön, kunnes pari vuotta myöhemmin tulin lukeneeksi mainitun kirjailijan seuraavan romaanin.  Teoksessa seikkaili ligurialaiskirjailija, jonka nenän edestä viedään hänelle kuuluva kirjallisuuspalkointo. Syy vääryyteen on tiukkapipoinen, kamala islantilaisnainen (!), joka ei arvosta etelämaalaista sensuellisuutta. Näin siis minäkin olen päässyt romaaninhenkilöksi, olkoonkin, että pienessä sivuosassa ja islantilaiseksi naamioituna.