Kun se parasta on ollut, on se ryhmätyötä ollut – näin voisin karkeasti yleistäen kertoa akateemisen elämäni sujumisesta. Olen toisaalta erinomaisesti yksin viihtyvää lajia, mutta työnteko sujuu kumminkin parhaiten yhdessä kahden tai useamman ihmisen kesken. Toimintaani on, niin rohkenen väittää, enemmän ohjannut uteliaisuus kuin kunnianhimo. Olen ollut pikemminkin utelias ja malttamaton kuin syvällinen ja perusteellinen. Mutta kyllä kai tällaisiakin tarvitaan; tutkimuksen subjektihan on kuitenkin tiedeyhteisö, ei yksilö, korosti aikanaan Niiniluodon Ilkka.

Työskentelyni Helsingin yliopistossa, kun se vihdoin monien kommellusten ja jarrutusten jälkeen pääsi alkamaan, oli aluksi oikein onnellista, joskaan en saanut osakseni vanhojen herrojen hyväksyntää saati rakkautta. Sain kuitenkin vapauden opettaa sellaista mitä aiemmin ei oppiaineen ohjelmassa ollut mutta mitä itse pidin tärkeänä – uutta lauseoppia, tekstianalyysia, pragmatiikkaa ja oppiaineemme fennistiikan historiaa.

Melko pian sain itselleni Akatemian rahoittaman tutkimushankkeen, johon pyysin mukaan joukon opiskelijoitani. Ajan oloon hanke ”tuotti” viisi väitöskirjaa, pian myös yksitoista lasta, mutta ennen kaikkea kyse oli uuden tutkimusalueen omaksumisesta rinta rinnan opiskelijoiden kanssa.

Olen lakannut laskemasta, paljonko keskustelunanalyysista on väitelleitä – jonkun mielestä ehkä liikaakin. Joka tapauksessa olen tehnyt itseni tarpeettomaksi, mistä voin tuntea helpotusta.