Urheilu ja liikunta on ollut tärkein harrastukseni läpi koko elämän. Kouluaikana harrastin yleisurheilua, myöhemmin on tullut pelattua lentopalloa, koripalloa ja nelimailaa. Urheilu on ollut ujolle ihmiselle hyvä keino päästä tutustumaan paikallisiin ihmisiin.

Lapsuudessani urheilukenttiä ei oltu aidattu ja niille pääsi hyppimään ja juoksemaan vapaasti. Vietinkin paljon aikaa kentillä. Osallistuin innolla myös erilaisiin ikäkausikilpailuihin. Melkein kaikkia lajeja tuli harrastettua, paitsi pitkän matkan juoksua. Keihästä en ole osannut koskaan heittää, mikä on suomalaiselle häpeä. Hyppäsin ilman minkäänlaista lajivalmennusta 15-vuotiaana pituutta 572 cm ja kolmiloikkaa 12,80 cm. Jälkimmäinen tulos on edelleen Ilmajoen Kisailijoiden ikäkausiennätys. Vuotta vanhempana korkeutta meni 175 ”saksilla”, siis käytännöllisesti katsoen ilman minkäänlaista tyyliä, floppaustahan silloin vielä ei tunnettu.

Ehkä lantioni jäykkyydestä tai tekniikan puutteesta johtuen olen ollut aina huono hiihdossa ja vielä huonompi uinnissa. Surkeista taidoistani huolimatta kilpailuviettini sai minut osallistumaan koulun hiihtokilpailuihin; olin säännöllisesti kolmen huonoimman joukossa. Hölkkäämisestä en ole koskaan jaksanut innostua, mutta teen luontopatikkareissuja vaimoni kanssa etelän maissa.

Suvun kesäpaikalla järjestämme säännöllisesti urheilukilpailuja, joihin osallistuu vaihtelevasti 30–60 lasta ja aikuista. Lajeina ovat mm. pituus, kuula, keihäs, pikajuoksu, postilaatikkojuoksu, järvenympärysjuoksu, soutu, uinti, suunnistus ja tikanheitto. Useissa lajeissa on tasoitusjärjestelmä: lapset ja ikäihmiset saavat ikähyvitystä tarkkaan laadittujen taulukoiden mukaan ja naiset sukupuolitasoitusta. Näin pituushypyn voi voittaa 6-vuotias tyttö, 33-vuotias miehenköriläs tai 69-vuotias isoäiti. Kaikki kuitenkin saavat saman palkinnon, Suku Lakun.

Eniten olen harrastanut pallolajeja. Koripallon pelaamisen aloitin Ilmajoen Kisailijoissa. Pelasimme toisella sarjatasolla ja pääsimme kerran nousukarsintoihin. Nousu mestaruussarjaan jäi yhden korin päähän. Jatkoin pelaamista Namikassa (HNMKY). Vaikka Ilmajoella olin ollut joukkueen paras pistemies, hesalaisessa ympäristössä kanttini ei riittänyt hyökkäävään roolin, kun sain jokaisen ohiheiton jälkeen kuulla ”Olisit pistänyt munkin mulle”. Olin kuitenkin voittamassa Namikan riveissä SM-pronssia. Koripallon avulla olen saanut kavereita ulkomailla. Saksassa pelasin yhtenä kesänä paikallisessa joukkueessa ja Leningradissa yliopiston ja tiedekunnan joukkueessa pari vuotta. Pääsin tutustumaan moniin sellaisiin paikkoihin, esimerkiksi lentokouluun, joihin ulkomaalaisia ei yleensä päästetä.

Vanhempieni kotona pelattiin lentopalloa. Sulhas- ja morsianehdokkaat pistettiin aina heti testiin lentiskentälle. Jos ei siellä pärjännyt, ennuste seurustelun jatkumiselle oli huono. Myöhemmin osallistuimme perhejoukkueella Pihalentis-kisaan, jossa kerran voitimme harrastelijasarjan. Tanja-tyttäremme pelasi mestaruussarjatasolla passarina mm. Ettan joukkueessa ja tuli valituksi Pohjois-Suomen parhaaksi naislentopalloilijaksi. Nyt hän valmentaa miehensä kanssa nuoria. Jälkipolvessa on useitakin lentopallon harrastajia, mutta on myös lupaava tyttöfutari. Olen ollut aina laiska lähtemään katsomaan urheilukilpailuja, mutta Katowicessa olimme lentopallon MM-kisoissa, joita muistelin blogissani: ”Lentisfanitusta Katowicessa”.

Kun täytin 50 vuotta, järjestin ensimmäistä kertaa nelimailakisan (hienommin racketlon). Siinä pelataan yhden päivän aikana pingistä, sulkista, kössiä ja tennistä. Olemme vähän moduloineet sääntöjä niin, että emme pelaa 21 pisteseen vaan 21 pisteestä jokaisessa ottelusta. Järjestän kisan edelleen joka vuodenvaihde. Joka vuosi ajattelen etukäteen, pärjäänkö enää 30 vuotta nuoremmille, mutta edelleen olen pysynyt hyvin vauhdissa mukana.

Suunnistusta en ole itse harrastanut, mutta jälkipolvessa on sitäkin parempia tämän nöyryyttä kasvattavan lajin harrastajia. On turhauttavaa, että häviää pystyyn 11-vuotiaalle tytölle, mutta asiassa voi nähdä myös hyviä puolia, kuten blogissani kirjoitin: ”Suunnistuskisan onnellinen häviäjä”. Kannattaa tutustua myös blogikirjoitukseeni ”Jukolan brändi”.