Syksyllä 1977 lampsin tutorini opastuksella dekaanin Tervetuloa yliopistoon -tilaisuuteen. Järkytyksekseni kuulin, että meistä humanisteista 87 prosenttia päätyisi opettajiksi, 3 prosenttia muihin ammatteihin ja 10 prosenttia kotirouviksi. Olisi siis viisasta varmistaa selusta ja hankkia opettajan pätevyys. Tavoitteeksi kuitenkin asetin, että johonkin muihin tehtäviin päätyisin.

Olin hakenut lukemaan sitä, mistä pidin. Siis suomen kieltä ja kotimaista kirjallisuutta. Yliopistossa järkevöidyin ja luin myös sellaisia aineita, joista arvelin olevan työelämässä hyötyä - ja sitten vastapainoksi sellaisia, joista vain nautiskelin. Nostin opintolainaa maksimivuodet ja auskultoin. En koskaan ole katunut yliopistovuosia ja vastustan vieläkin ajatusta siitä, että opinnoista olisi suoriuduttava minimiajassa. Minusta ihmisenä kasvamiseen tarvitaan aikaa.

Totuuden hetki kuitenkin koitti. Piti löytää töitä: tein pätkätöitä kielenhuoltajana, opettajana, apulaistutkijana. Kunnes erään joululoman jälkeen palasin kotiin, ja lattialla oli sähke, jossa pyydettiin ottamaan yhteyttä Nokian viestintäjohtajaan. Kännyköitä ei vuonna 1985 vielä ollut. Kyse oli työpaikkahaastattelusta yhtiöön, jolle olin tehnyt freelancerina kielenhuoltoa tuttavani ansiosta.

Niin minusta tuli tiedottaja alkuvuodesta 1986. Ja sillä tiellä olen nyt kohta 30 vuotta jatkanut.