2000-luvun ensimmäiset vuodet olivat kirjoittamiseni kannalta ratkaisevia. Siirryin silloin yliopistolta muuhun maailmaan. Kirjoitin joitakin vuosia Nuoreen Voimaan artikkeleita ja esseitä, joissa asteittain irrottauduin yliopistollisesta järjestelmällisyydestä ja lähteisiin tai teorioihin tukeutumisesta ja aloin hahmotella vapaata esseetyyliä, ajatella sen ehdoilla.

Näiden vuosien tuloksena julkaisin ensimmäisen esseekokoelmani vuonna 2007. Vanavedessä syntyi vielä toinen vuonna 2010. Siihen mennessä minut oli kaapattu median ja yhteiskunnan palvelukseen hahmona, jolta voi tilata ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi tekstiä tai puhetta paikkoihin, joista sitä puuttuu. Kolumneja, esitelmiä, puheita, haastatteluita, paneelikeskusteluita, esipuheita, näyttelyluettelotekstejä… ns. ”sisältöä”. Mitä tahansa. Halvalla lähtee!

Niinpä esseiden kirjoittaminen on hyvästä apurahaonnesta huolimatta vaikeutunut jo useiden vuosien ajan, ja 2000-luvun alun esseekirjoittamisen luova vapaus on vain utuinen muisto. Teen koko ajan kirjoitustöitä uupumisrajalla tai sen alla – mutta pystyn tuskin koskaan maksamaan sähkö- tai vakuutuslaskua eräpäivään mennessä. Toisin sanoen minusta on tullut ammattikirjailija, tyypillinen valkokaulusköyhälistön edustaja.

Yhä enemmän olen varannut aikaa valokuvausharrastukselleni. Harrastan ”filmiajan” tekniikoita, prosesseja ja laitteita. Niistä saan konkreettista tekemistä ja luovaa iloa, jota kirjoittamisessa on enää harvoin. Olen kuvien palvoja. Saatan pitkiä aikoja ihailla esimerkiksi objektiivisesti katsottuna melko vähäpätöisen polaroid-kuvan valöörejä, väriliukuja, terävyysalueiden rajoja jne. Rakastan valokuvauskemikaalien tuoksuja ja jopa niiden myrkyllisyyttä (joka herättää väistämättä kunnioitusta).

Valokuvaus on yhä vakavammin muuttunut osaksi toimintaani, mutta yritän kaikin voimin pysyä sillä saralla amatöörinä. Kuviani on tosin ollut jo pari kertaa näytteillä ja julkaistu, ja olen juuri julkaissut valokuvakirjan. En tiedä miten tässä käy.