Helsingin yliopisto on ollut osa perheeni historiaa sukupolvien ajan. Isoisäni Antero Manninen palveli sitä yhteensä 49 vuotta, ja kun hän ilmoitti jäävänsä eläkkeelle, rehtori Ernst Palmén tokaisi suorasukaiseen tapaansa: ”Perkele!” Niinpä kaikki pitivät itsestään selvänä, että minäkin päädyn yliopistoon tutkijaksi. Koska siinä iässä nuori mies ei voi tehdä, mitä odotetaan, toteutin kapinani hankkiutumalla kauppakorkeakouluun. Suoritin siellä puolet tutkinnosta, ennen kuin ymmärsin, että se ei turvaa tulevaisuuttani. Siirryin kokonaan yliopistolle, missä olin alun perinkin lukenut sivuharrastuksena latinaa ja muinaiskreikkaa. Olen siis riskin karttaja.

Siihen aikaan Britanniaa esiteltiin ihannemaana, missä klassinen koulutus pätevöittää toimimaan pankeissa, hallinnossa ja diplomatiassa. Tosin kuulin myös sanottavan, että juuri siinä oli syy Brittiläisen imperiumin hajoamiseen. Yhtä kaikki, harrastin yliopistolla paitsi tutkimusta ja opetusta myös hallintoa. Vuosina 1998–99 organisoin Helsingin yliopiston ensimmäisen tutkimuksen arvioinnin, jolloin pääsin kiertämään kaikki laitokset yhdessä ulkomaalaisten arvioitsijoiden kanssa. Sen jälkeen laadin suunnitelman, jonka pohjalta yliopistoon perustettiin vuonna 2001 monitieteinen Humanistis-yhteiskuntatieteellinen tutkijakollegium. Rehtori Kari Raivion ja oman tiedekuntani tuki oli tässä ratkaisevaa, sillä kaikki tiedekunnat eivät olleet yhtä vakuuttuneita idean erinomaisuudesta.

Kaikki tämä seikkailu talouden ja hallinnon maailmassa johti lopulta siihen, että minut palkattiin Suomen Kulttuurirahaston yliasiamieheksi. Huvittavaa kyllä, myös edeltäjäni Paavo Hohti oli saman laitoksen kasvatti, vaikka klassinen koulutus ei tiettävästi ollut valintakriteeri. Sen jälkeen hallinto muuttui työkseni ja tutkimus harrastukseksi.