Naisten asema Rooman valtakunnassa oli vahvempi kuin missään Euroopassa ennen 1900-lukua. Mitä naisille tapahtui, kun valtakunta hajosi, kristinusko nousi valtionuskonnoksi ja antiikki kääntyi keskiajaksi? Tästä aiheesta Antti Arjava väitteli Helsingin yliopistossa vuonna 1994. Teos julkaistiin sittemmin Oxfordissa, sitä on käytetty anglosaksisissa yliopistoissa kurssikirjana, ja se on yksi ulkomailla eniten siteeratuista suomalaisista naisen asemaa käsittelevistä tutkimuksista.

Arjava esitti, että kristinusko ei juuri vaikuttanut siihen, kuinka naisen asema perheessä ja yhteiskunnassa ymmärrettiin: kirkko sopeutui vallitseviin oloihin. Merkittävin muutos oli luostarilaitoksen tuoma mahdollisuus naimattomuuteen. Yleisemmin ottaen antiikin aika tukee käsitystä, että vakaa valtio ja rauhalliset olot suosivat naisia. Vaikka perhekin oli tärkeä, paino­piste oli enemmän yk­silöiden ja valtion välillä. Naiset eivät tarvinneet sukua tai avio­miestä puolusta­maan it­se­ään, vaan heitä kohdeltiin riippumat­tomina kansalaisina, joilla oli täydet omis­tusoi­keudet. Varhaiskeskiajan Euroopasta järjestynyt esivalta katosi. Kiistoja selviteltiin juma­lantuomioilla ja kaksintaisteluilla ja niitä jatkettiin verikostolla. Koska sekä val­tio että yksilö oli­vat heikom­pia, suvun merkitys kasvoi. Kun lihasten koko ratkaisi, naisten asema taantui.

Toisaalta antiikin ja keskiajan taite osoittaa, ettei vakaa valtiokoneisto välttämättä tuo naisille poliittista valtaa. Rooma­laisessa virkamiehistössä ei ollut paikkaa nai­sille. Val­takun­nan hajottua entistä suu­rempi osa yh­teiskun­nan päätök­sistä tehtiin pai­kallisella tasolla tu­keutuen suvun ja perheen omaisuuteen. Avio­mies­tensä kanssa tai ilman heitä kuningattaret ja aa­telis­nai­set hal­litsivat laajoja alueita kes­kiajan Eu­roopassa. Eliittinaisten poliittisen vaikutusvallan kannal­ta siis kes­ki­aika oli Länsi-Euroo­passa kaikkein suotuisin, kun taas an­tiikki ja uusi aika ovat ol­leet naisilta sulje­tun hallinto­järjes­tel­män valtakautta.