Arkistoaineistojen tutkiminen tuntui minusta sulkevan tien ihmisten varassa liikkuvaan elävään perinteeseen. Kun 1970-luvulla pyysin päästä Siperiaan shamanismia tutkimaan, vastattiin että shamaanit ovat jo kuolleet enkä minäkään pääse Uralin taakse ennen kuin tundralla on hotelleja. Niinpä lähdin kentälle 1980-luvulla Cookin saarille polynesialaisiin kulttuureihin erikoistuneen Jukka Siikalan kanssa. Tarkoitukseni oli tutkia shamaaniin vertautuvan cookinsaarelaisen taungan toimia.

Löysimme kuitenkin vahvan ja vielä rituaaleissa esitettävän elävän myyttiperinteen, jonka tarkastelu avasi uuden tien myyttien tutkimukseen. Kysyin, mitä perinteiset kertomukset sanovat? Yhdessä Jukka Siikalan kanssa kirjoitettu Return to Culture. Oral Tradition and Society in the Southern Cook Islands -kirja (2005) keskittyy suullisten myyttien yhteisöä rakentavaan ja poliittiseen käyttöön. UNESCOn konferensseissa nimittäin havaitsin, että koko maailmassa vähemmistöt pyrkivät rakentamaan omaa kulttuuriaan vanhaa perinnettään elvyttämällä. Tämä näkyi myös shamanismin elpymisessä ja suomalais-ugrilaisten kansojen festivaaleissa.

Neuvostoliiton hajottua 1990-luvun alussa aloitin vuoteen 2007 asti jatkuneet kenttätyömatkani Kaman, Vychegdan ja alisen Obin alueilla tutkiakseni Neuvostoliiton sortumisen mahdollistamaa kulttuurien elvyttämistä. Kenttämatkat valaisivat Venäjän suomensukuisia kansoja aivan uudesta perspektiivistä ja toivat paljon ystäviä niin yliopistoilta kuin ennen kaikkea pienistä arjen kanssa kamppailevista kylistä.

Toinen Venäjä, eli The Other Russia. Cultural Multiplicity in Making, (2004–2007) -projektissa ja sen edeltäjissä, joita rahoittivat Helsingin yliopisto ja Suomen Akatemia, haluttiin unohtaa Moskova-keskeinen Venäjä-kuva. Haluttiin nähdä valtava maa paitsi hallinnollisesti hierarkkisena myös monikulttuurisena ja -kielisenä kokonaisuutena, missä vähemmistöillä oli alueesta riippuen erilaiset mahdollisuudet esittää itseään yhteisissä kulttuuritilaisuuksissa.

Projektit tuottivat tutkijoiden väitöskirjoja ja artikkeleita, mutta myös kenttätoverini Oleg Uljashevin kanssa laatimani monografian Hidden Rituals and Public Performances. Traditions and Belonging among the Post-Soviet Khanty, Komi and Udmurts (2011). Hantien, komien ja udmurttien perinteen uudistamisen tavat periytyvät traditionaalista kulttuurista, mutta niiden poliittinen käyttö on ollut monin tavoin säädeltyä.

Hantien shamaaneilla oli paikkansa kulttuurifestivaaleissakin, komien naiset sen sijaan lauloivat nuorina oppimiaan lauluja kuten udmurtitkin, jotka toisaalta vaalivat vielä neuvostoaikojen yli säilyneitä salaisia yhteisöllisiä riittejään. Kulttuurin esittäminen yhteisissä juhlissa oli tapana jo neuvostoaikana, mutta aina poliittisesti sopivalla tavalla. Tämä näkyy mm. kansanlauluissa, joiden sanoituksia laulajat muokkasivat vuosien varrella. Nyt yleisvenäläisyys on voittanut ja tämä on vaikuttanut myös etnisten ryhmien juhliin.