Vanha sanonta ”monena mies eläessään" pitää nyt korjata muotoon ”monempana nainen eläessään”. Ainakin siltä tuntuu, kun koetan muistaa, missä kaikessa olen ollut mukana. Lähes neljänkymmenen vuoden ajan työskentelin opetuksen ja tutkimuksen ohessa yliopiston erilaisissa luottamuselimissä.

Viimeksi ennen eläkkeelle siirtymistä olin kolme vuotta Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan päätoiminen dekaani. Kun en ollut opiskellut Helsingissä ja professorikautenikin täällä oli varsin lyhyt, tämä kausi tarjosi mahdollisuuden tutustua paremmin sekä tiedekuntaan ja sen laitoksiin ja täällä työskenteleviin ihmisiin. Erilaisissa yhteistyöelimissä tutustuin myös muihin tiedekuntiin ja niiden toimintaan.

Dekaanin tehtävässä sain siis melko hyvän kokonaiskuvan koko yliopistosta ja sen toiminnasta. Kauteen sattui eräitä suuria hallinnollisia muutoksia, kuten uuden palkkausjärjestelmän käyttöönotto ja ns. laatujärjestelmän laatiminen yliopistolle. Muutokset, varsinkin kun ne toteutetaan yliopiston tehtävän ja toiminnan kannalta varsin vieraiden ajatustapojen kontekstissa, eivät ole helppoja eivätkä aina lopputuloksen kannalta onnistuneitakaan.  Niinpä dekaaninakin teki mieli protestoida joissakin tilanteissa, mutta se jäi joihinkin kokouslausumiin. Muutokset toteutettiin ja lisää oli tulossa, mutta sitten olin jo muualla.

Joka tapauksessa, tehtävän hankaluuksista huolimatta olin ja olen tyytyväinen, että sain mahdollisuuden osallistua ja tutustua laajasti elävään ja viisaaseen humanistiseen tutkimukseen ja opetukseen myös tätä kautta.

Toisella tavalla ja toisessa yhteydessä tuli suomalainen humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus laveammin tutuksi, kun toimin Suomen Akatemian näitä aloja käsittelevässä toimikunnassa. Rahoituspäätösten valmistelussa ja tekemisessä luettiin satoja hakemuksia ja tutkimussuunnitelmia, jotka osallistuivat kilpailuun vapaasta rahoituksesta.

Tämän lisäksi toimikunta suunnitteli ja toteutti ainakin yhden suunnatun haun, johon olen todella tyytyväinen. ”Sukupuoli, valta ja väkivalta” teemalla myönnettiin vuonna 2000 rahoitus yhdelletoista sukupuolittunutta ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa käsittelevälle projektille, joiden vaikutus alan tutkimukselle ja myös asian yhteiskunnalliselle kohtaamiselle Suomessa on ollut merkittävä. Varmaan tämän hankkeen takia jouduin Suomen edustajaksi pohjoismaisen tutkimusohjelman Kön och våld ohjelmakomiteaan. Tutkimusohjelma toteutettiin 2002—2005 ja sen kanssa yhteistyöhön osallistui runsaasti suomalaisten projektien tutkijoita.

Mainittu tutkimusohjelma ei ollut ensimmäinen kosketukseni pohjoismaiseen yhteistyöhön. Se alkoi osaltani jo Turun yliopistossa, jossa aloitti toimintansa Tanskasta siirretty Pohjoismainen kansanrunousinstituutti (NIF) vuonna 1972. Se oli yksi Pohjoismaisen ministerineuvoston tuohon aikaan ylläpitämistä pysyvistä instituutioista. Osallistuin monella tavalla instituutin järjestämään opetus- ja tutkimustoimintaan koko sen Turussa oloajan. Olin myös pari vuotta sen tutkimussihteerinä 80-luvun alussa ja perustin NIF:iin naistutkimusryhmän, joka toimi nimellä KvinnFolk ja julkaisi samalla nimellä artikkelikokoelman 1990. Myöhemmin olin NIF:n hallituksessa toisena Suomen edustajana ja instituutin viimeisenä toimintavuonna 1996 sen puheenjohtaja. NIF ja muutama muukin pysyvä instituutti lakkautettiin tuolloin ja rahoituksessa siirryttiin projektipohjalle. Innovaatio- ja huippututkimusajattelu, jossa rahojen pitää liikkua liukkaasti, teki tuloaan.

”Ilman valuuttaa tapahtuva tutkijanvaihto”

Folkloristina jouduin mukaan myös Suomen ja Neuvostoliiton välisen yhteistoimintakomitean työhön, kun toimin Kirjallisuuden ja kansanrunouden työryhmän tieteellisenä sihteerinä ja jäsenenä 1980- ja 90-luvuilla. Tässä toiminnassa välitettiin alan tutkijoita Suomesta Neuvostoliittoon ja päinvastoin.

Järjestelmä oli nimeltään hauskasti ”ilman valuuttaa tapahtuva tutkijanvaihto”, mikä tarkoitti, että lähettäjä maksoi matkakulut ja vastaanottaja asumisen ja päivärahan. Alan tutkijoita kiinnostivat lähinnä lähialueet Karjala ja Viro, ja tämän vaihdon avulla monet pääsivätkin tutustumaan sikäläisiin kollegoihin ja työskentelemään Petroskoin, Tallinnan ja Tarton arkistoihin ja kirjastoihin, jopa keruuseen kentälle. Valikoidut karjalaiset ja virolaiset tutkijat pääsivät käymään Suomessa. Kävin itsekin hakemassa itkuvirsiaineistoja ja tutustumassa karjalaisiin ja virolaisiin ja myös joihinkin venäläisten itkuvirsien tutkijoihin.

Minulle ensimmäinen tärkeä tieteellinen seura oli Suomen Uskontotieteellinen Seura, jossa toimin koko 1970-luvun sihteerinä ja pohjoismaisen aikakauskirjan Temenoksen toimitussihteerinä. Sittemmin toimin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) eri luottamustehtävissä kolmisenkymmentä vuotta vuoteen 2013. 1980-luvulla perustetussa Suomen Naistutkimuksen Seurassa olen ollut jäsenenä, muutaman vuoden hallituksessa sekä kaksi vuotta 90-luvun alussa Naistutkimus – Kvinnoforskning  -lehden päätoimittajana.

Uskontotiede oppiaineena tuli suomalaisiin yliopistoihin 1960-luvulla. Naistutkimuksesta tehtiin oppiaine pari vuosikymmentä myöhemmin. Koska olin mukana kummassakin prosessissa jollakin lailla, olen vakuuttunut siitä, että ilman aloja tukevia ja niistä kertovia tieteellisiä seuroja jäsenkuntineen ja julkaisuineen niiden kehitys olisi ollut paljon takkuisempaa.