Kirjallisen kulttuurin eurooppalaisten perinteiden omaksumisen ja tutkimuksen rinnalle kehittyi Suomessa 1800-luvun kuluessa uusia tutkimusaloja, joiden kohteena on kansanomainen, omakielinen kulttuuri. Tätä tutkimusta tarvittiin suomalaisten juurien selvittämiseksi ja suomalaisen kansakunnan kehittymisen tueksi. Tutkimuksen lähtökohdat erosivat kirjallisiin lähteisiin perustuvasta klassisesta humanistisesta tutkimuksesta, koska aineistot oli kerättävä kirjaimellisesti ”kansan suusta”, eikä niitä juuri löytynyt kirjastojen tai arkistojen hyllyiltä.

Tärkeimmäksi tallennetusta ja tarkastellusta perinteestä osoittautui vanha, sittemmin kalevalaiseksi kutsuttu runo- ja lauluperinne. Kalevalaisen nimen se sai tietysti Elias Lönnrotin lähinnä Itä-Suomesta ja Karjalasta kerättyihin aineistoihin perustuvasta Kalevala-eepoksesta, joka on yhä suomalaisen kulttuurin perusteoksia.

Kalevalan ilmestyminen 1835 innosti tutkijoita ja ylioppilaita lähtemään keräämään ja tallentamaan vielä elävää ja tavoitettavissa olevaa ”kalevalaista” perinnettä. Työssä apuna ja lähettäjänä oli useimmiten 1831 perustettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS), jonka yhtenä tehtävänä oli alun perin Lönnrotin työn tukeminen ja Kalevalan julkaiseminen. Tämä historia on tietysti peruuttamaton osa suomalaisen kulttuurin ja suomalaisen kansakunnan rakentamisen prosessia.

Keruumatkoillaan kohtasivat kalevalaisen perinteen etsijät sekä Karjalan että Inkerin eri alueilla toisenkin vanhan perinteen, naisten sepittämät ja esittämät rituaaliset itkuvirret, jotka ensi alkuun sekä hämmästyttivät että vähän kauhistuttivatkin kerääjiä.

Itkuvirret olivat selvästi vanhaa perinnettä, mutta poikkesivat suuresti muusta runo- lauluperinteestä sekä kieleltään että esittämistavaltaan. Niiden kieli oli omalaatuista ja niitä esitettiin usein karkealta kuulostavalla laulun ja itkun yhdistävällä äänellä.

Osansa itkujen vieraannuttavaan vaikutukseen olivat varmaan niiden esitysyhteydet, lähinnä kansanomaiset hautajais- ja häämenot, jotka olivat outoja länsisuomalaisille kerääjille, jotka olivat tottuneet kotiseuduillaan enimmäkseen Länsi-Suomessa kristillisiin menoihin. Niissä ja kerääjämiesten kokemusmaailmassa naisilla oli toisenlainen rooli kuin näissä itäisissä menoissa, joissa naiset itkuvirsillään ja muilla lauluillaan osallistuivat väkevästi ja tunteita herätellen ihmiselämän käänteiden tulkintaan ja käsittelyyn.

Muutamat kerääjät kirjoittivat kuitenkin parhaansa mukaan muistiin myös itkuvirsiä, näinhän oli tehnyt jo Lönnrot Vienan Karjalassa. Kuten Lönnrot aikanaan ajattelivat varmaan useimmat, että niistä olisi jotakin apua ainakin tuleville kielentutkijoille. Joitakin poikkeuksia oli joukossa, heistä ehkä tärkein Länsi-Inkerin itkuvirsien muistiinpanija Volmari Porkka 1880-luvulla. Hän kirjoitti kotiin palattuaan laajan artikkelin, jossa esitteli aineistoa ja itkijöitä ja osasi yhdistää kuulemansa ja tallentamansa perinteen sekä Raamatussa että muussa vanhassa kirjallisuudessa esiintyviin valitus- ja itkulauluihin.

Selvää on, ettei näillä itäisillä naisten rituaaliperinteillä toisin kuin myös itäisiltä alueilta kerätyillä eeppisillä ”kalevalaisilla” runoilla juuri ollut osaa suomalaisuuden tai suomalaisen kansakunnan rakentamisen kanssa. Tosin joitakin karjalaisia itkijöitä esiintyi 1900-luvun alkupuolella muutamissa kansallisissa juhlatilaisuuksissa edustamassa karjalaista kulttuuria.

Itkuvirret jäivät monella tapaa oudoiksi ja hankaliksi tutkia – eikä niiden kiinnostavuus ehkä olisi noussut esiin ilman havaintoa, että perinne elää yhä sekä Karjalassa että Inkerissä, joista kalevalaiset runot olivat jo hävinneet rippeiksi.

Siinä vaiheessa kun Turun yliopistossa aloitettiin Martti Haavion ja Lauri Hongon johtama Itämerensuomalaisten itkuvirsien tutkimusprojekti, jonka tutkimusapulaisena aloitin tutkijanurani 1970, itkuvirsimuistiinpanoja oli kyllä runsaasti arkistoissa, mutta niistä oli yhä olemassa vain pikaisia selvityksiä ja muutamia tieteellisiä artikkeleita. Uutta aineistoa tallennettiin sekä Karjalan eri alueilla että Inkeristä, johon tosin pääsivät vain petroskoilaiset Inkerin tutkijat, muun muassa Eino Kiuru. Tallentamista helpottivat nyt käyttöön tulleet nauhurit.

Tutkimusprojektimme aikana Honko keskittyi lähinnä karjalaisten (ja myöhemmin vepsäläisten) itkuvirsien tallentamiseen, jonka hän oli aloittanut jo aiemmin. Samaan aikaan itkuvirsien tallentamisesta oli tullut myös eräiden petroskoilaisten Karjalan tutkijoiden tavoite. Inkeriläissyntyinen Unelma Konkka ja vienankarjalainen Aleksandra Stepanova ovat tehneet valtavan työn sekä karjalaisten itkujen tallentamisessa että tutkimuksessa. Yhteistyö ja keskustelut heidän kanssaan olivat korvaamaton apu meille turkulaistutkijoille. Yhteistyötä teimme myös virolaistutkijoiden kanssa, joilla oli oma sarkansa Kaakkois-Viron setuitkujen tutkimisessa.

Minun tehtäväkseni itkuvirsiprojektissa tuli inkeriläisten itkuvirsien kerääminen arkistoista, tutkimus ja viimein aineistokokoelman julkaiseminen.  Inkeriläisten itkujen kielen, sisällön ja historian selvittämisen ohella tutkimus vei minut perehtymään moniin aiheisiin: kuoleman ja suremisen sekä hautajais- ja häärituaalien tutkimukseen, inkeriläisen maaseutuyhteisön sosiaalisiin rakenteisiin, erityisesti naisten paikkaan ja vaikutukseen niissä.

Tutkimukselle antoivat hyvän lähtökohdan vertailevan kansanrunoudentutkimuksen ja uskontotieteen opinnot ja tutustuminen lähisukukieliin viroon, karjala-aunukseen, vepsään ja vatjaan suomen kielen opintojen yhteydessä. Koska itkuvirret, erityisesti kuolinitkut mutta myös jossakin määrin hääitkut tai morsiamen itkut ovat vanha ja yleismaailmallinen perinne tausta- ja vertailuaineistoa rituaalisen itkennän tutkimukseen oli tarjolla suhteellisen runsaasti.

Itkuvirret naisten perinteenä ja osoituksena heidän kulttuurisesta kompetenssistaan varhemmissa yhteiskunnissa sekä lähialueilla että kauempana johdattivat tietysti miettimään ja tarkastelemaan naisten paikkaa ja rooleja myös omassa elämässä, kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Näin itkuvirsitutkimuksesta rakentui vähitellen silta uuteen feministiseen ajatteluun ja naistutkimukseen – mutta siihen tarvittiin kyllä muutakin kuin itkuvirsiä.