Kun tulin naistutkimuksen professoriksi ja 1991 perustetun Kristiina-instituutin johtajaksi Helsinkiin, olin toiminut Turun yliopistossa yli kolmekymmentä vuotta, niistä väittelyvuodestani 1982 lähtien viimeiset kymmenkunta vuotta folkloristiikan ja uskontotieteen professuurin hoitajana.

Samalla vuosikymmenellä olimme aloittaneet myös Turussa naistutkimuksen opetuksen ja oppiaineen kehittämisen, jossa toimin vastaavana opettajana oman työn ohella. 1990-luvun alussa olin pari vuotta Suomen Akatemian rahoittaman valtakunnallisen naistutkimuksen ohjausverkoston vetäjänä ja siinä tehtävässä kiersin muutkin yliopistot, joissa naistutkimuksen opetusta aloiteltiin.

Ohjausverkoston olemassaolo ja tarve perustui siihen, että joka yliopistossa oli useita opiskelijoita, joille nais- ja sukupuolinäkökulma oli tullut varteenotettavaksi lähestymistavaksi maisterin tai jatko-opinnoissa. Verkosto oli paikka yhteistyölle ja vertaisohjaukselle.

1980-luvun lopulla oli Suomessa muutoinkin alettu kiinnittää enemmän huomiota jatko-opintojen suunnitteluun ja toteuttamiseen; olin itse osallistunut joihinkin työryhmiin oppiaineitteni edustajana. Jatkona näille toimenpiteille päätettiin perustaa 1994 opetusministeriön ja Suomen Akatemian alainen valtakunnallinen tutkijakoulujärjestelmä, joka nyttemmin on lakkautettu. Naistutkijat osallistuivat tutkijakoulujen ensimmäiselle hakukierrokselle ja näin syntyi Sukupuolijärjestelmä-tutkijakoulu, jonka johtajaksi päädyin Kirsi Saarikankaan jälkeen Kristiina-instituuttiin tullessani. Tutkijakoululla oli muutaman professorin ja dosentin muodostama ohjausryhmä, jonka kanssa yhdessä järjestimme ohjaustapaamisia ja seminaareja säännöllisesti lukukausien aikana tohtoriopiskelijoillemme.

Tutkijakoulukokoukset ja työskentely sekä muiden opettajien että opiskelijoiden kanssa kuuluvat ilman muuta niihin hyviin hetkiin, joita Kristiina-instituutin ajalta muistelen. Opiskelijoiden erilaiset humanistiset tai yhteiskunnalliset taustaopinnot ja naisia tai sukupuoliteoreettista ajattelua eri tavoin painottavat tutkimusaiheet tuottivat eläviä, joskus ristiriitaisiakin keskusteluja. Me opettajat ja opiskelijat opimme kuitenkin prosessissa ja kehityimme naistutkijoina. Valmiita väitöskirjoja syntyi ja niillä väiteltiin eri yliopistoissa. Tutkijakoulu oli elossa vielä 2006, jolloin olin viimeistä kertaa johtamassa puhetta työkokouksessamme Tvärminnessä. Siitä tapaamisesta on otettu oheinen valokuva.

Kristiina-instituutissa työskentely oli muutoinkin innostunutta, vakavaa, iloista ja tuotteliasta. Meillä oli hyvä työyhteisö ja saimme paljon aikaan. Todellinen huippuhetki oli kun 2000-luvun alussa naistutkimus, pitkien keskustelujen jälkeen sekä meidän tutkijoiden kesken että yliopistohallinnossa, lopulta hyväksyttiin pääaineeksi. Olin kustoksena ensimmäisessä naistutkimusväitöksessä ja seurasin ylpeänä tutkijakoululaisemme Antu Soraisen väittelyä.

Kristiina-instituutissa myös juhlittiin työn ja aherruksen lomassa, milloin opiskelijoiden valmistumista, laitoksen juhlavuosia tai muita merkkihetkiä. Erityinen ilonaihe kaikissa yhteisissä juhlissa oli tavata tutkijoita ja tasa-arvo- ja naisaktivisteja myös yliopiston ulkopuolelta. Sillä tavalla tunsimme – tai ainakin minä tunsin – ettemme olleet eristäytyneet siitä yhteiskunnasta ja kulttuurista, jota naistutkimuksella tavoittelimme muuttaa.