Hämmennyn aina, kun luen erilaisia menestymisohjeita, joiden mukaan ihmisen on oltava aloitteellinen, suunnitelmallinen ja valmis tuomaan itseään esille. Juuri mitään siitä, mitä olen urallani tehnyt, en ole etukäteen suunnitellut tekeväni. Yhtään työtä en ole koskaan saanut hakemalla sitä. Minulle on tehty työtarjouksia, jotka olen hyväksynyt tai hylännyt.

Melkein kaikki työt olen saanut suoraan tai välillisesti henkilösuhteilla, jotka olen solminut Helsingin yliopistossa. Vanhoista opiskelukavereistani peräti kolme on päätynyt vakinaisiin töihin kirjankustannusalalle, kaikki eri yhtiöihin. Olen toiminut heidän ja heidän kollegojensa toimeksiannosta mitä erilaisimmissa tehtävissä: suomentanut yhdeksän kirjaa, editoinut kirjoja ja suomennoksia, puhtaaksikirjoittanut, oikolukenut, tehnyt faktantarkistusta, kirjoittanut asiantuntijalausuntoja.

Kirjojen suomentaminen on epävirallisesti pätevöittänyt minut kääntämään myös asiatekstiä, mitä teenkin nykyään suuren osan ajasta: yritysten vuosikertomuksia, viranomaisten papereita, teknisten laitteiden käyttöohjeita, taidemuseoiden näyttelyluetteloita.

Myös tietokirjailijaksi päädyin tavalla, joka oli sekä tahaton että sidoksissa yliopistoon. 2000-luvun alkupuolella olin omalla laitoksellani tutkimusassistenttina Suomen Akatemian projektissa, jonka johtaja lähti sittemmin politiikkaan ja pyysi minua tukijakseen. Pyyntö herätti minussa ristiriitaisia tunteita, jotka purkaakseni aloin laatia siihen lyhyttä kirjallista vastausta. Se paisui ensin lehtiartikkeliksi, sitten kirjaksi ja lopulta trilogiaksi.