Olen viehättynyt hautausmaihin, jotka ovat minulle myös tärkeää tutkimusaineistoa. Joistakin haudoista minulle on tullut jopa pakkomielle. Tutkimustyössäni yksi ohjenuora on: seuraa pakkomielteitä ja outoja syrjäpolkuja! Harhapolutkin vievät perille, vaikka määränpää voi muuttua.

Karkkilalainen metallisorvari Lennart Berghäll (1896–1929) perusti Högforsin työläisnuorten käsinkirjoitetun Valistaja-lehden ja toimi sittemmin Helsingin sosiaalidemokraattisessa nuorisoseurassa. Hän pakeni maanpetostuomiota Kanadaan vuonna 1923 ja kuoli Windsorissa vuonna 1929. Halusin päästä etsimään hänen hautaansa, ja lopulta siihen järjestyi mahdollisuus. Windsorin yliopiston historian professori Leslie Howsam kiinnostui Lennart Berghällin tarinasta ja jäljitti opiskelijoidensa avulla hänen hautapaikkansa. Siinä ei kuitenkaan ollut jäljellä enää mitään, ei edes pientä kivilaattaa.

 

Monilla tutkimillani ihmisillä ei ole hautaa, jolla voisin käydä. Heihin kuuluvat muun muassa työläisrunoilijat Kössi Ahmala ja Kasperi Tanttu, jotka surmattiin sisällissodan loppuvaiheissa. Eräänlainen vertauskuvallinen hauta on Kössi Ahmalan pistimen lävistämä lompakko, jota säilytetään hänen perhearkistossaan Kansan Arkistossa. Kasperi Tantun kohdalla vertauskuvallinen hauta ovat hänen takavarikoidut paperinsa, jotka sisältyvät Vapaussodan arkistoon Kansallisarkistossa.

Oman sukuni ja perheeni tärkeät haudat sijaitsevat Mäntsälässä, Joensuussa, Kuopiossa ja Tampereella. Kuulin jo lapsena tarinan isoisoisäni David Salmen (aik. Ax) kovasta lapsuudesta: hän vaelsi yksin Tampereelle, kun koko muu perhe oli saanut surmansa nälkävuosien aikana. Vierailin vuosi sitten sukulaisteni kanssa Putajan sahan paikalla Suodenniemellä, missä isovaarini perhe menehtyi. Heidän kuolemansa on dokumentoitu kirkonkirjoissa. Syksyiset jokimaisemat loivat konkreettisen näyttämön perhetarinoille. Vain muutama sukupolvi sitten perheeni jäsenet olivat hiljaisia uhreja. Sosiaalinen nousu koulutuksen avulla oli suuri unelma, jonka voimin taisteltiin eteenpäin. Isovaaristani tuli Finlaysonin tehtaan työnjohtaja, vaaristani tuomari. Olen toistaiseksi suvun ainoa tohtori.

 

Kävelen usein Karkkilan vanhalla hautausmaalla. Se tarjoaa viimeisen lepopaikan monille ihmisille, joiden kirjoituksia olen tulkinnut ja joita olen haastatellut. Högforsin ruukin työntekijät saivat valaa itselleen hautaristin, mikä oli suuri asia 1800-luvun työläisille.

Karkkilan hautausmaan vanhoja rautaristejä katsellessani muistuu mieleeni kirjoitus nimimerkiltä ”Taiteilija” Högforsin työläisnuorten Valistaja-lehdestä 25.2.1921:

”Eräänä iltana heräsi hänen sielussaan halu muotoilla kuva, jonka tuli esittää ’Hetken hurmiota’. Ja hän lähti maailmalle etsimään pronssia, sillä hän saattoi ajatella vaan pronssissa. Mutta kaikki pronssi oli maailmasta hävinnyt. Ei missään koko avaruuden alla ollut sitä löydettävissä muualla kuin eräässä pronssisessa veistoksessa, jonka nimi oli ’Ikuinen murhe’. Ja tämän veistoksen oli hän itse tehnyt, omilla käsillään muovaillut, ja hän oli sen pystyttänyt eräälle haudalle, ja tämä hauta kätki kaiken, mitä hän elämässä oli rakastanut. Kaiken sen muistoksi, mitä hän elämässä oli eniten rakastanut, hän oli tämän taideteoksen luonut, jotta se todistaisi rakkaudesta, joka ei koskaan kuole, ja olisi murheen vertauskuva, joka kesää ikuisesti. Ja hän otti tämän veistoksensa, jonka hän oli muovaillut ja pani sen sulatusuuniin ja jätti sen liekkien saaliiksi. Ja ikuisesti kestävän murheen kuvasta hän muovaili kuvan siitä hurmiosta, joka haihtuu hetkessä.”