Tänä päivänä runoilijana paremmin tunnetulla Eino Leinolla oli pitkä ura myös lehtimiehenä. Hän aloitti lehtityön jo toimimalla koulunsa lehden Vasaman päätoimittajana. Lehtialalle ryhtymisessä keskeinen vaikuttaja oli hänen vanhempi veljensä Kasimir.

Leino perusti 20-vuotiaana veljensä kanssa aikakauslehden Nykyaika. Lehtihanke oli kunnianhimoinen ja poikkesi monista muista samanaikaisista lehdistä. Se ei käsitellyt kieli- tai kansallisuuskysymyksiä, eikä sillä ollut selkeää kirjallista ohjelmaa. Nykyajan päämääränä oli kansainvälinen, laajasti kulttuuri- ja taide-elämää käsittelevä lehti. Tuloskin oli korkealaatuista, mutta lukijakunta oli auttamattomasti liian pieni. Velkaantuneet Leinon veljekset joutuivat lakkauttamaan lehden jo vuoden kuluttua sen perustamisesta vuonna 1899.

Lakkautetusta Nykyajasta Leino siirtyi Päivälehden kulttuuriavustajaksi ja vuonna 1904 sen seuraajan Helsingin Sanomien vakinaiseksi teatterikriitikoksi. Kriitikon työhön hän tarttui tarmokkaasti. Leino ei pelännyt esittää omia vahvoja näkemyksiään, eikä kritisoida vakiintuneita teatterivaikuttajia. Eritoten Suomalainen Teatteri ja sen perustaja Kaarlo Bergbom saivat kuulla kunniansa Leinon arvosteluissa.

Leinon työt Helsingin Sanomissa eivät rajoittuneet teatterikriitikon tehtäviin. Hänestä tuli vuonna 1904 myös lehden vakinainen pakinoitsija. Teemu-nimimerkillä Leinosta tuli pakinoillaan merkittävä yhteiskuntakriitikko. Suurlakkovuonna 1905 hän kritisoi hyvin voimakkaasti erityisesti Venäjän suomenpolitiikkaa ja suomettarelaisia myöntyvyyspolitiikan kannattajia. Yrjö Larmolan mukaan on tosin epäselvää, kuinka yleisesti nimimerkki Teemu osattiin yhdistää Leinoon vielä vuonna 1905.

Työskenneltyään yli kymmenen vuotta Helsingin Sanomissa Leino osallistui uuden kulttuurilehden perustamiseen vuonna 1915. Hän toimi viikkolehti Sunnuntain päätoimittajana koko sen kolmivuotisen ilmestymisen ajan. Kuten Nykyajalla aikoinaan, sillä oli yleishumanistinen ohjelma. Tukijoita oli tosin enemmän, eri poliittisista ja maailmankatsomuksellisista ryhmistä, mikä lienee osaltaan vaikuttanut sen pidempikestoisuuteen.

Sisällissodan aikana 1918 Leino oleskeli Helsingissä. Hän järkyttyi pahasti sisällissodasta ja sekä ymmärsi että ei ymmärtänyt sodan osapuolia. Kannustettuaan vuosikausien ajan suomalaisia itsenäiseen politiikkaan, sisällissota oli Leinolle suuri henkinen isku. Maria-Liisa Nevalan mukaan hän ei siitä koskaan toipunut. Leinon lehtimiehenurakin jäi vuoteen 1918.

Ylen Elävän arkiston tallenteessa käsitellään Eino Leinon poliittista minää. Poliittisesta Leinosta väitellyt Yrjö Larmola kertoo nykyään paremmin runoilijana tunnetun Leinon poliittisesta merkityksestä. Larmola toteaa, että liberaali kirjailija osasi olla hyvinkin suvaitsematon toisinajattelijoita kohtaan.

Lähteet

• Maria-Liisa Nevala, Leino, Eino (1878–1926). Kirjailija, Kansallisbiografia –verkkojulkaisu. Viitattu 12.3.2015.
• Eino Leino, Historiallisia humanisteja –verkkojulkaisu. Viitattu 12.3.2015.
• Petri Liukkonen & Ari Pesonen, Eino Leino (1878–1926) – originally Eino Armas Leopold Lönnbohm, Authors’ Calendar –verkkojulkaisu. Viitattu 12.3.2015.
• Wikipedia, Eino Leino, Wikipedia –verkkojulkaisu. Viitattu 12.3.2015.
• Jukka Lindfors, Poliittinen Eino Leino, Ylen Elävän arkiston tallenne. Viitattu 12.3.2015.