Otin ehkä pienen varaslähdön yliopisto-opintoihin, kun hyödynsin jokaisena lukiokesänä kesäyliopiston laajaa ja inspiroivaa tarjontaa. Olin siis valinnan hetkellä jo ehtinyt tutustumaan moniin oppiaineisiin, mutta se ei tehnyt valinnasta yksiselitteisempää. Niinpä ajauduin kokeilemaan, kuinka montaa eri vaihtoehtoani saattaisin yhtä aikaa pitää hengissä. Aloitin yleisen kielitieteen opinnot Helsingin yliopistossa, sähkötekniikan opinnot TKK:lla sekä kokkiopinnot ravintolakoulu Perhossa. Haluisin antaa jokaiselle opiskelupaikalle reilun mahdollisuuden.

Perho kuitenkin pilasi mahdollisuutensa jo heti toisena vuonna vaatimalla koulumaisella jäykkyydellä läsnäoloa vaikkapa matematiikan ja kielten tunneilla. Yritin argumentoida TKK:n matematiikan suoritusteni ja yliopiston kielikokeiden osoittavan minun de facto suoriutuvan tutkintovaatimuksista ihan hyvin. Onneksi kaikesta huolimatta kuitenkin osallistuin harjoittelujaksoihin ravintolakeittiöissä, sillä ne opettivat minulle käytännössä kokin työn arjen – ja myös ravintolaliiketoiminnan logiikan.

Tämä hämmentävä kosketus kuluttajien valintoihin ja markkinoinnin ulottuvuuksiin oli näin jälkeenpäin ajatellen ensimmäinen piilevä särö ehdottomassa kannassani, etten koskaan alentuisi liike-elämän palvelukseen – tai ainakaan perheyrityksen. Tuolloin ajattelin ravintolan markkinointia hauskana pelinä. Pelissä sopivasti valitut ulkomaankieliset termit ja lainaukset sekä distinktiota virittelevät viitteet eri keittiöihin ja kulttuureihin osuvat välillä paremmin, välillä huonommin soittelemaan asiakkaiden sielun kieliä.

TKK menetti minut myöhemmin silloin kun puheena oli kielen ja merkitysten matemaattinen mallintaminen. Siinä insinööriote näytti niin alkeellisen atomistiselta, etten enää pystynyt ymmärtämään, miten voisin yhdistää kaksi niin toisistaan erillistä tiedon alaa. Asiassa ei auttanut, että kielitieteen laitoksella toiminut tietokonelingvistiikan aine näytti tekevän samaa myyräntyötä rakkaita kielen teorioita kohtaan. Ehkä tilanne näytti aatteellisesti kahden rintaman sodalta, jossa en voinut riskeerata olevani kaksoisagentti.

Tätä jouduin lopulta pakenemaan Baskimaahan. Ennalta ajattelin valitsevani helpon eurooppalaisen ympäristön tutustua ergatiiviseen kielen rakenteeseen. (Alaviite: Ergatiivisuushörhöilyn koin kulkeneen meillä suvussa, joskin rohkeammat sukulaiset olivat suunnanneet sen perässä Hindukushiin, missä tulkitsin olevan paljon vähemmän auvoista kuin Norah Jonesin laulusanoituksesta olin saattanut ymmärtää.)

Päädyinkin hämmästelemään kielen kentällä oppimisen elähdyttävyyttä ja vähemmistökielen päättäväistä taistelua olemassaolonsa puolesta. Aktivismi, mielenosoitukset, kiinniotot, Ranskan ja Espanjan poliisien raa’at otteet rokottivat idealismia vastaan ja viljelivät myös uutta herkkyyttä käytännön valtarakenteille ja niiden päivittäisille rajankäynneille. Kieli rupesi näyttäytymään yhteisön jatkuvana ”äänestyksenä” tai artikulaationa siitä, miten elämme merkityksellisyyttä osana yhteisöä. Eli aika diippiä shittiä, niin kuin kuulen nuorison nykyään asioita luonnehtivan.