Yleisen kielitieteen opiskelemisessa tärkeä kiinnekohta ja opettaja oli pienen aineen pieni kielitieteen opiskelijoiden piiri, ensin nimeltään Aspekti, myöhemmin Retrospekti, jonka puitteissa kaikelle lukemalleen saattoi hakea haastajaa ja vasta-argumentaatiota. Erityiseen hehkeyteen mielessäni tällainen viiteryhmä kohosi, kun pääsimme nauttimaan useamman vuoden ajan Jan-Ola Östmanin liberaalista ja innolla rönsyilevästä vierailusta laitoksellamme. Varmaankin muutuimme Retrospektiksi samaan aikaan kun laitoksen piti muuttaa pois Makkaratalosta ja Jan-Ola poistui muualle. Muutoksena se oli melkein yhtä syvällekäypä kuin samoihin vuosiin ajoittunut YLEn radiokanavauudistus – ja samaan tapaan siitä ei kunnolla koskaan toivuttu.

Jan-Ola kuitenkin lopulta antoi ratkaisevan sysäyksen kohti yrittäjäelämää aloittamalla kanssani kesäisten postikorttisymposiumien järjestämisen. Se legitimoi perheyrityksen tuotteen relevanttina ja kiinnostavana tutkimuskohteena, johon voi suhtautua asiaankuuluvalla kepeydellä. Tuosta kepeydestä oli lopulta houkutusvoimana hyötyä, kun muutaman apurahavuoden omaa tutkimusta tehtyäni totesin, etten yksin ole kykenevä luomaan marginaalisille tutkimusaiheilleni rahoituskelpoista tutkimusryhmää.

Oli ilmeistä, etten tulisi ulkomailla selviämään tutkijana yhtään helpommalla, ellen perustaisi yritystä, jonka puitteissa voisin laajentaa mahdollisen rahoituksen lähteitä vaikkapa tuotteistettuun vähemmistökielitilanteiden konsultointiin: oli lopulta paljon ilmeisempää orientoitua yritysmaailmaan jo olemassa olevan toiminnan ja organisaation kautta.

Opetusta olin päässyt toisaalta sen verran kokemaan, että saatoin myöhemmin Cambridgessa kesäkursseilla omistautuneita ja taitavia opettajia ihaillessani huokaista helpotuksesta, etten koskaan luulotellut olevani siinä omimmillani – tavallaan tehden omakohtaisen palveluksen Helsingin yliopistolle.

Päädyin siis siskoni, teatteri-ihmisen, kanssa perheyrityksen jatkajaksi. Sen myötä nopeasti havaitsin, että epävarmuuden kanssa eläminen ja jatkuva erisuhtaisten riskien ymmärtäminen ja punnitseminen oli hyvinkin kielitieteellistä puuhaa. Toisaalta seminaarit, väittelyt ja keskustelut kielitieteen parissa olivat luontevasti valmentaneet työelämän ytimeen – jatkuvaan kokoustamiseen, neuvotteluun ja kommunikointiin. Lisäksi koin saavani monessa suhteessa paremmin sellaista pitkäjänteisyyttä ympärilleni, jota jatkuvassa apurahojen kalastelussa en ollut osannut nähdä.

Tietenkin hintana on ollut se päivittäinen aina uusien ihmisten epäilykseen vastaaminen: Kyllä, olin huomannut, ettei postikortilla enää ollut sellaista sijaa viestinvälityksessä kuin sillä oli edellisen vuosituhannen alussa ja kyllä, olin tietoinen sosiaalisen median ja sähköisten viestintävälineiden noususta nykyajassa keskeiseen asemaan, vaikka en ollutkaan vielä ymmärtänyt, miten sen voisi muuttaa oikeaksi liiketoiminnaksi. Olin tietenkin tutkijana ajatellut sekä kunnioittavalla etäisyydellä että huvituksella Setälän ja Krohnien kaltaisia akateemisia esi-isiä – nyt ehkä samanlaisena lisämausteena tuntuivat ne kolme aiempaa yrittäjäsukupolvea, jotka olivat onnistuneet olemaan kaatamatta perheyritystämme omissa kokeiluissaan.

Ajattelen aina saaneeni tässä sujuvassa transitiossani yritysmaailmaan henkistä tukea lukemalla niin de Saussuren  suvun eri vaiheiden pankkiiriyrittäjistä kuin Francis Poulenc’in ja Jacques Champigneulle’n tapaisista harhailijoista. Monessa suhteessa haluan nähdä reittini yrittäjäksi ja ehkä myohemmin vielä tulevaksi harrastelija-tutkijaksi humanistiuden yhtenä klassisena polkuna, jonka soisi nykyään olevan laajemminkin kuljettu.