Olen päätynyt ajattelemaan, pengottuani oman tieteenalani ja muutamien muidenkin historiaa, että humanistille professionalismin, ammattilaisuuden, kehys ei tutkijana aina ole kaikkein pukevin tai hedelmällisin. Humanistisen tieteen historiassa on myös hieno ja tuottelias amatööriyden – tiedon harrastuneisuuden ja pyyteettömän rakkauden – perinne, jossa parhaimmillaan kyetään ylittämään tieteen rahoitukseen ja valtapolitikointiin liittyvät ongelmat tutkimalla ja kirjoittamalla ihan yksityisesti ja omalla rahalla.

Koska ihmistieteissä ei useinkaan ole kysymys teknologisesta edistymisestä, ei tieteen sosiaaliselle organisoitumiselle laboratoriomaisesti ole varsinaista tarvetta. Historiassa humanistit ovat usein yrittäneet lunastaa asemansa tieteenä rakentamalla puitteita ja formalismeja, jotka muistuttaisivat mahdollisimman uskottavasti luonnontieteen mallia. Tästä on tietenkin seurannut monenlaista koulukuntaistumista, rahoitusvääntöä ja aluepoliittista manööveriä, jotka – let’s face it – tuskin ovat jälkipolvien ihastelun kohteena tuottamiensa kuolemattomien oivallusten, tekstien tai tiedon murujen takia.

Näen jo monen esitarkastajan ja tutkimushallinnon henkilön kasvoille piirtyvän tuskan: lisääkö vaivoiksi erilaisia yksityisajattelijoita ja huru-ukkoja omien maailmanselitystensä kanssa? – Ehkä ei, jos ajattelemme asian toisin.

Oma haaveeni on vahva amatööriytyminen – että voisin joskus myöhemmin palata hyvien ajatusten ja tekstien pariin, olla tiedon suhteen vielä relevantti ja tuottelias – rasittamatta yliopisto-instituutiota rahoituksellisesti tai oppiarvotoiveillani. Ehkä humanistisilla tieteillä on yleiskiinnostavuutensa ja vahvojen harrastuneisuuteen painottuneiden sivujuoniensa takia moniin muihin tieteisiin verrattuna poikkeuksellinen mahdollisuus etsiä tulevaisuuden tutkijuuden mallia, jossa tutkijan ura ei ole elämänmittainen ammattikarriääri, vaan koostuu erilaisista vaiheista työelämän ja tutkimuksen parissa.

On selvä, ettei kukaan ole koko uraansa skarpeimmillaan. Entä jos sattumalta syntyneen, mutta laajasti kiitetyn ja siteeratun klassikkotekstin jälkeen ei tarvitsisikaan piehtaroida toistakymmentä vuotta toisen monografian angsteissa tai tuottaa repeatilla uusia versioita samasta ajatuksesta, vaan voisi poiketa vaikkapa henkilöstöhallinnon asiantuntijatehtäviin yritysmaailmaan ja palata myöhemmin raikkailla ajatuksilla taas tutkimuksen pariin?

Tällaiselle elinkaarimonimuotoisuudelle voisi ajatella myös innovatiivisia rahoitusmalleja, joissa työelämäkausien tuottavuutta ja tutkimuskausien tulosten sovellettavuutta vastaan olisi kehittyneitä rahoitusinstrumentteja, ikään kuin joukkorahoitusoptioita. Myös tuotteistamisessa mielikuvitus lähtee liitoon: todelliset amatöörit tarvitsevat keskustelufoorumeita, julkaisukanavia, ohjausta, sparrausta, editointia – ja lienevät siitä valmiita maksamaan.