Olen opiskellut kolmella vuosikymmenellä. En tiennyt, mikä minusta tulee.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen pyrin Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan lukemaan tiedotusoppia (jonka nimi vaihdettiin sittemmin ”viestinnäksi”). Se ei tuntunut mielekkäältä, joten siirryin armeijasta päästyäni lukemaan yleistä kirjallisuustiedettä. Opiskeltuani sitä pari vuotta sivuaineena pyrin pääsykokeen kautta yleisen kirjallisuustieteen pääopiskelijaksi. Silloinkaan en vielä tiennyt, mikä minusta tulee. Se ei tuntunut oleelliselta kysymykseltä. Siihen aikaan kirjallisuustieteessä oli kaksi suuntautumisvaihtoehtoa (en tiedä, onko nykyäänkin): aineenopettajan ja tutkijan. Päädyin tutkijan vaihtoehtoon lähinnä siitä syystä, että siinä sai lukea tenttiin Rabelaisia. Pidin sitä jotenkin vitsikkäänä ja uljaana motiivina. Myöhemmin se osoittautui hyväksi perusteeksi.

En koskaan oikein kotiutunut kirjallisuudenopiskelijoiden piireihin. Viihdyin paremmin arkkitehtiopiskelijoiden parissa. Myöhemmin olen tutustunut joihinkin oman alani opiskelutovereihin vähän paremmin.

Opintojen loppuvaiheessa kiinnostuin uskontotieteestä. Jos olisin jatkanut opintojani, olisin siirtynyt uskontotieteen laitokselle. Ajattelin ryhtyä tutkimaan Perkelettä.

Filosofian kandidaatiksi valmistuessani en vieläkään tiennyt, mikä minusta tulee.

Paras muistoni Helsingin yliopistosta onkin ehkä se, ettei minun koskaan tarvinnut tietää, mikä minusta tulee. Sain opiskella kolmella vuosikymmenellä, vaihtaa pääainetta puolitoista kertaa ja suorittaa kursseja, joista ei ollut mitään suoraa ”hyötyä”, mutta jotka myöhemmin osoittautuivat sitäkin hyödyllisemmiksi. Kun maailma muuttuu silppuisemmaksi ja työt pätkiintyvät, eikö silloin opiskelunkin kannattaisi olla mahdollisimman laaja-alaista eikä yhteen uraputkeen tähtäävää, koska mitään sellaista putkea ei enää ole?