Paras muistoni opiskeluajoilta liittyy professori Pirkko Kosken johtamaan teatterireissuun. Opintojeni loppuvaiheessa teatteritieteen laitos järjesti ekskursion Kajaanin kaupunginteatteriin katsomaan Kristian Smedsin esitystä Huutavan ääni korvessa.

Matkasimme Kajaaniin junalla. Olin selkeästi porukan vanhimpia opiskelijoita. Pirkko Koski oli pyytänyt minut mukaan, koska tein silloin graduani Smedsistä. Junamatkalla juteltiin kaikenlaista. Olin jo vuosia änkyröinyt päässäni, että mikä on korkeakulttuuria ja mikä on hyvää viihdettä ja missä menee niiden raja. Sitten jotenkin puhe ajautui Henning Mankellin Wallander-romaaneihin.

Olin lukenut muutamia Wallander-dekkareita ja tykännyt niistä salassa. Sitten Koski rupesi kehumaan niitä. Siitä tuli tunne, että jes, nyt voin tulla ulos kaapista – että onkin vapaus puhua kaikenlaisesta kirjallisuudesta ja fanittaa ääneen jotain populaarimpaakin osastoa! Kävimme sitten koko porukalla keskustelua siitä, mikä Wallander-romaaneissa on hyvää – juonen kuljetus, päähenkilöiden tarkkanäköinen kuvailu ja lukijan pitäminen imussa useilla eri ajan ja paikan tasoilla.