Karvian kirkkoherra Jaakko Haapasen tytär Tyyni Tuulio (Haapanen 1892–1917, Tallgren 1917–1933) sai sisarustensa tavoin kotikasvatuksessa kipinän musiikki- ja lukuharrastuksiin. Tyyni soitti pianoa, mutta ammatillisesti hän suuntautui kirjallisuuden pariin. Tyynin veljestä Toivo Haapasesta tuli merkittävä kapellimestari, musiikintutkija ja musiikkitieteen professori. Isän kuoleman jälkeen perhe muutti Helsinkiin vuonna 1905, jolloin lahjakkaat lapset pääsivät tarttumaan tiukemmin opintomahdollisuuksiin.

Romaanisia kieliä ja kirjallisuutta Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa opiskellut Tuulio valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1916, ja hänet promovoitiin maisteriksi vuonna 1927. Opintojen ohessa hän teki käännöstöitä ja suomensi muun muassa Charlotte Brontën romaaneja ja Louisa May Alcottin tyttökirjoja. Tuulion suomentamistyön läpimurroksi kutsutaan Danten Vita nuovan suomennosta vuodelta 1920.

Yliopistossa Tuulio tutustui eteläromaanisten kielten dosentti Oiva Tallgreniin, ja heidät vihittiin avioliittoon vuonna 1917. Tallgrenista tuli eteläromaanisten kielten henkilökohtainen ylimääräinen professori Helsingin yliopistoon vuonna 1928. Kieliin ja kirjallisuuteen hurmioitunut pariskunta vaihtoi sukunimekseen Tuulion vuonna 1933. Perheeseen syntyi kolme poikaa ja perheenäidin moninaiset vastuut saivat Tyyni Tuulion pohtimaan rooliaan naisena ja äitinä. Aiheesta hän kirjoitti salanimellä Tuulia teokset Paljain käsin: erään äidin päiväkirja (1933) ja Sininen ikkuna: kymmenen lukua erästä ihmiselämää (1936). Tuulio päätyi jakamaan aikansa puolison, lasten ja kirjallisen kutsumustyön kesken.

Kuuden vuosikymmenen ajan Tuulion kynä ahersi. Hän julkaisi kaunokirjallisuutta, elämäkertoja ja pakinoita. Kääntäjänä Tuulio suomensi kaikenlaisia kirjallisuuden lajeja romaanisista kielistä ja ruotsista. Lisäksi hän tuotti tutkimuskirjallisuutta aineistoista, joita hän oli miehensä kanssa tekemillään tutkimusmatkoilla Euroopassa kerännyt.

Ennen television tuloa ”nojatuolimatkailu” kirjojen välityksellä oli Suomessakin erittäin suosittua. Tyyni Tuulio pääsi professorimiehensä mukana tutkimusmatkoille ulkomaille. Näistä elämyksistä rouva kirjoitti, nimimerkkien takaa, muun muassa teokset Me lähdemme Ranskaan ja Espanjaan (1927) ja Kaupunki vuorella: matkakirjeitä Italiasta (1931). 1930-luku oli myös henkevien naispakinoitsijoiden kulta-aikaa. Virkeäsanainen Tuulio pääsi pakinoidensa välityksellä kertomaan kirjallisuus- ja kulttuuripiireistä sekä tarjoamaan välähdyksiä perhe-elämästäkin.

Vaikka Tuulio oli kirjallisessa tuotannossaan tuonut esiin naisen ja äidin rooliensa ongelmallisuuksia, niin hänen kirjailijaystävänsä Helvi Hämäläisen romaani Säädyllinen murhenäytelmä (1941) oli Tuuliolle paljastuksineen järkytys. Kyseessä oli fiktiivinen romaani, mutta lukijakunta pystyi helposti tulkitsemaan sen lähes dokumentaariseksi kuvaukseksi aikakautensa kulttuurivaikuttajista, muun muassa Tyyni ja Oiva Tuuliosta.

Samana vuonna Säädyllisen murhenäytelmän kanssa Tyyni Tuulion elämään kohdistui kaksi merkittävää tragediaa. Hänen miehensä sairastui tuberkuloosiin ja menehtyi kesäkuussa 1941. Muutaman kuukauden päästä kotiin kantautui uusi suruviesti, kun perheen vanhin poika oli kaatunut Karhumäen rintamalla 8.11.1941. Tuulio kokosi voimansa ja muutti Helsingistä Järvenpäähän, jossa hän pystyi palauttamaan kirjallisen ja tieteellisen luovuutensa.

Tuulion kerrotaan useaan otteeseen siirtäneen omia väitöskirja-aikeitaan syrjään, koska häneltä pyydettiin niin runsaasti tilauksena erilaisia kirjoituksia. Helsingin yliopisto huomioi Tyyni Tuulion tieteelliset ansiot myöntämällä hänelle kunniatohtorin arvon vuonna 1960.

Kirjoittamisen lisäksi Tuulion intohimona oli toimiminen kulttuurialan järjestöissä. Hän oli aktiivinen muun muassa Suomen Akateemisten Naisten Liitossa, PEN-klubissa, valtion kirjallisuuslautakunnassa. Lisäksi hän ohjasi nuoria opiskelijoita kirjallisuuden pariin lukupiiritoiminnan avulla.

Viimeisissä teoksissaan Tuulio keskittyi kertomaan suomalaisista vaikuttajanaisista, jotka olivat hänen mielestään jääneet syyttä unholaan. Rafael Koskimiehen kirjoittaman Runebergin Suomen (1977) vastineena Tuulio julkaisi vuonna 1979 Fredrikan Suomi -teoksen. Hänen viimeiseksi julkaistuksi teokseksi jäi Fredrika Runebergin kokoelman suomennos Piirroksia ja unelmia (1982). Tämä käännös ja yli 50 vuotta jatkunut laadukas suomennostyö huomioitiin valtion kääntäjäpalkinnolla vuonna 1985. Tuulio oli tuolloin 92-vuotias.

Lähteet

• Sala, Kaarina (2007): Tuulio, Tyyni (1892–1991). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 16.9.2015. Luettavissa maksutta Nelli-portaalin kautta.
• Tyyni Tuulio, Wikipedia. Viitattu 16.9.2015.
• ”Siitä keväästä on nyt 40 vuotta”, Järvenpää-seuran Arina-lehti 1982
• Koskinen, Irma (toim.), Tyyni Tuulio – Nuoruusajan kirjeenvaihtoa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008.