Nousin urheilijana melko nopeasti huipulle, mutta yhtä nopeasti urani kääntyi laskuun. Lankesin monille urheilijoille tyypilliseen ansaan: treenasin liian yltiöpäisesti ja kadotin juoksemisen ilon. Urheilu-uran päättyminen oli raskas ja osittain vaikeakin vaihe elämässäni. Kypsyttelin päätöstäni pitkään, mutta sain tehdä oman surutyöni kirjoittamalla artikkelin kestävyysjuoksua pohtivaan Juoksun hurma ja tuska -kirjaan. Uskon lopettamisprosessiin liittyvien pohdiskelujen kehittäneen minua ihmisenä. Äitiyskin auttoi. Elämä vei eteenpäin. Oli löydettävä uusi identiteetti. Olin entinen huippujuoksija, jonka elämää eivät enää siivittäneet juoksemisesta ja pärjäämisestä saadut kiksit. Urheileminen ei enää ollut elämäni ykkösasia.

Onneksi elämässäni oli aina ollut muutakin. Olin haastanut itseäni ja saanut onnistumisen kokemuksia muuallakin kuin urheilun parissa, mikä tutkimustenkin mukaan helpottaa urheilu-uran päätösvaihetta ja siirtymistä uudelle uralle.

Opiskeluaikana minulta kysyttiin usein, mihin valmistun, mitä haluan tehdä ”isona”. En osannut vastata. Tutkintoni oli varsinainen sekametelisoppa, urheilun ehdoilla tehty: kieliä ja kielitieteitä, fonetiikka, viestintää ja kasvatustieteitä. Tuntui, etten oikein osannut mitään kunnolla. Kun olin juuri saanut maisterin paperit käteen vuonna 1998, näin Suomen ammatillisten oppilaitosten kulttuuri- ja urheiluliiton (SAKU) hakevan liikuntasihteeriä. Epäilin kykyjäni, mutta äidin kannustamana hain ja minut valittiin. Heti ensimmäisinä päivinä olin kuin kotonani. Tätä halusin tehdä, toimia ihmisten ja urheilun parissa! Etenin nopeasti liiton toiminnanjohtajaksi. Olin nuori ja kokematon, mutta opin, että kun panee itsensä peliin eikä pelkää pyytää apua, pärjää aina!