Jo pikkutyttönä olin nopsakinttuinen, nopeampi kuin pihan muut lapset. Muiden voittaminen ei kuitenkaan ollut minulle tärkeintä, vaan juoksu. Malli tuli kotoa, missä liikuttiin paljon. Muistan lapsuuden lenkkien suklaapalat, metsäretkien taukonuotion, väsymyksen tuoman hyvä olon. Siksi kai vein omia lapsiani puoliväkisin laduille ja poluille eväsrepun kera. Lapset olivat urakan jälkeen punaposkisia, raukeita ja mikä parasta, selvästi itseensä ja oloonsa tyytyväisiä.

Urheilu-urani alkoi koulun kisoista, mistä minut bongattiin Tampereen Pyrintöön. Aluksi harjoittelin harvakseltaan, kohta kävin lenkillä joka päivä. Epäonnekseni samoihin aikoihin innostuin terveellisestä ruuasta ja painontarkkailusta. Juoksemisestakin tuli pakkomielle. Sairastuin kunnianhimoisten ja tunnollisten nuorten naisten tautiin, anoreksiaan. Pahimmillani painoin vajaat 30 kiloa. Pysyin hädin tuskin pystyssä, puhumattakaan että olisin juossut. Paradoksaalista. Olin aloittanut koko terveyskuurin ollakseni parempi urheilija.

Onneksi paranin ja muutaman vuoden tauon jälkeen palasin koulun kisojen kautta piirikunnallisiin, SM-kisoista MM-areenalle. Päämatkakseni vakiintui 800 m. Lukion jälkeen välivuotena aloin harjoitella systemaattisemmin. Pian sain valmentajakseni puolalaisen Maria Paczosin. Meillä ei ollut edes yhteistä kieltä, mutta ainutlaatuinen luottamus löytyi. Myös yliopiston puolan kielen kurssi auttoi.

Harjoitteluni oli monipuolista ja kilometrejä kertyi tuhansia vuodessa. Edelleen voimassa olevan Suomen ennätyksen 2.00,59 juoksin v. 1991. Sitten sorruin ylitreenaamiseen ja juoksuilo katosi. Vuonna 1994 tajusin lopettaa. Edessä oli uusi haaste, äitiys. Esikoisen syntymän jälkeen mietin paluuta, vaan sainkin leikkikaverin esikoiselle. Lapsilla on 1,5v ikäeroa ja siihen loppui huippu-urheilu. Juoksu ei.

Aloitin harjoittelun maratonia varten. Lastenhoitajana toimi aluksi ystävieni kauhuksi TV. Ensiksi puolituntinen Pikku Kakkonen, sittemmin koko Lastentunti. Myöhemmin sain lapsista juoksuseuraa. Treenifilosofiani on pitkään ollut ”hyvältä tuntuu” -menetelmä. En noudata mitään ohjelmaa, mutta juoksen lähes joka päivä, aikatauluista riippuen vartin, puoli tuntia, vajaan tunnin. Parhaita ovat kollegan kanssa tehdyt kipaisut työpäivän lomassa. Juoksu jatkuu edelleen!

Perheestä on ollut tukea ja turvaa. Lasten varttumista olen seurannut mitä suurimmalla ilolla. Pesästä jo lentänyt tyttäreni Sohvi Silius opiskelee nykyään sosiaalitieteitä Tampereen yliopistossa ja veljensä Severi Silius suorittaa asepalvelustaan aliupseerikoulussa ja pohtii uraa poliisina tai sosiaalialalla. Äitinä olen erityisen iloinen myös siitä, että kumpikin harrastaa yhä aktiivisesti lapsena alkaneita harrastuksiaan: Sohvi sirkusta ja Severi jalkapalloa. Aviopuolisoni tietokirjailija ja yrittäjä Erkki Alaja tunnetaan urheilumarkkinoinnin ja -manageroinnin uranuurtajana.