Tuomas Anhava valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1947. Valmistumisen jälkeen hän oli miettinyt tovin tieteelliselle uralle lähtöä, mutta oli tullut lopulta toisiin ajatuksiin. Hän pääsi töihin kustannusvirkailijaksi WSOY:lle 1948, mikä lopullisesti sinetöi hänen työuransa. WSOY ei kuitenkaan jäänyt hänen ainoaksi työnantajakseen vaan hän siirtyi 1950-luvun alussa Otavalle ja myöhemmin myös Tammelle tehtäväkuvan pysyessä suhteellisen samana.

Kokemuksen kartuttua Anhava pääsi myös antamaan lausuntoja uusista käsikirjoituksista. Hän toimi yhteistyössä esikoiskirjailijoiden kanssa antaen kritiikkiä ja neuvoja muun muassa Veijo Meren, Paavo Haavikon, Pentti Saarikosken ja Hannu Salaman esikoiskirjojen suhteen.

Työstään Anhava sai myöhemmin kritiikkiä, sillä eräät näkivät hänen muokkaavan kirjailijoiden teoksista liian omanlaisiansa. Hänen kanssaan työskennelleet kirjailijat ovat kuitenkin sanoneet saaneensa häneltä paljon arvokkaita neuvoja teostensa editoimisessa parhaimman tuloksen saamiseksi. Anhavan työ kustannusvirkailijana on kenties jäänyt suurelta yleisöltä piiloon työkuvan taustaluonteisuuden vuoksi.

Tuomas Anhava oli kuitenkin julkisuuden henkilö. Hänet tunnettiin ahkerana ja ankarana kriitikkona. Häntä kuvaillaan erittäin vaativaksi ja tarkaksi sekä mieheksi, joka ei epäröinyt tarttua havaitsemiinsa ongelmakohtiin.  Hän asetti itselleenkin riman korkealle, mikä näkyi kritiikkien viimeistellyssä ulkomuodossa sekä tarkkaan harkituissa lauseenmuodostuksissa. Anhavan kriittisistä teksteistä ei myöskään poleemisuutta puuttunut. Hän saattoi antautua pitkiin kirjallisiin polemiikkeihin, joista oli tullut uuden modernismin ”taisteluvarustus”.

Kriitikon työnsä lisäksi Anhava harrasti runoutta. Hän tutustuikin kirjallisen alan toiseen puoleen julkaisemalla omia runojaan. Esikoisrunokokoelma Runoja ilmestyi vuonna 1953. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi toinen runokokoelma, Runoja 1955. Runoissaan hän pyrki eroon perinteisistä lyriikan soinnutteluista. Hänen tavoitteena oli tuoda anglosaksisia vaikutteita tunteen ja ajatuksen yhdistämisen kautta.

Anhava oli myös kiinnostunut japanilaisesta ja kiinalaisesta runoudesta, mikä näkyy eniten hänen kolmannessa runokokoelmassaan, joka julkaistiin nimellä 36 runoa. Runokokoelma sai suuret kiitokset. Sen on sanottu olleen yksi merkittävimmästä runoteoksista 1950-luvulla. Kyseessä oli modernin suomalaisen lyriikan esiinmarssi. Hän oli pyrkinyt siihen jo ensimmäisissä runokokoelmissaan, mutta hioi sen huippuunsa vasta kolmannessa. Neljännessä runokokoelmassaan hän jatkoi samalla linjalla.

Kaiken muun toiminnan ohella Anhava paneutui myös käännösalaan ja kunnostautui runojen kääntäjänä. Erityisesti Anhava halusi kääntää ”’vaikeita’, kielellistä ja ajatuksellista ponnistelua vaativia teoksia.” Näihin kuuluivat niin Bo Carpelanin kuin Ezra Poundin teoksia. Anhava ei pyrkinyt kääntämään useita teoksia vaan keskittyi suomennosten laatuun.

Anhavan ahkera työnteko kirjallisuuden parissa palkittiin professorin arvonimellä vuonna 1970. Kyseessä oli ensimmäinen kirjallisuuden alan taitelijaprofessuuri.

Lähteet

• Kalevi Kalemaa, Anhava, Tuomas (1927 - 2001). Kansallisbiografia-verkkoartikkeli. Viitattu 13.4.2015. (Luettavissa maksutta Nelli-portaalin kautta.)
• Kai Laitinen, Tuomas Anhava. Helsingin sanomat-muistokirjoitus. Viitattu 14.4.2015. .
• Wikipedia, Tuomas Anhava

Lainaukset: Kalevi Kalemaa, Anhava, Tuomas.