Parhaita – ja samalla haikeimpia – muistojani Helsingin yliopistosta ovat saapumiset, lähtemiset ja palaamiset. Ensimmäinen saapuminen, pääsy opiskelijaksi vuonna 1975, oli täynnä riemua ja intoa: intellektuaalinen keskustelu, teoretisointi, politiikan ja filosofian ja spekuloinnin maailma – harrastus jo kouluajoilta – avautui legitiimisti minulle: yliopisto!

Rakastin tätä tunnelmaa ja halusin sen vain jatkuvan.  Moni nuori tutkija  ei kuitenkaan saa sitä mitä haluaa: tutkijanura ei välttämättä avaudu heti. Maisteritutkinnon jälkeen minullakaan ei ollut yliopistossa työhuonetta tai palkkaa, ja työpäiväni oli pitkään muualla. Mutta lähtemisen ja saapumisen liike oli jokapäiväistä: yliopiston kuppila, keskustelut, opintopiirit, yliopiston kirjasto, omat verkostot, seminaarit, konferenssit ja jopa ulkomaiset yliopistot olivat  avoimia kun oli aktiivinen.  Tunnen suurta sympatiaa niitä nuoria kohtaan, jotka intohimoisesti haluavat intellektuaaliseen ympäristöön, ja haluan kehittää tohtorinkoulutusjärjestelmäämme humanistis-yhteiskuntatieteellisillä aloilla niin, että mahdollisimman moni lahjakas ja motivoitunut tutkijanalku saa mahdollisuuden ajoissa.

Palasin virallisesti väitöskirjarahoituksen myötä, mutta samalla tämä merkitsi lähtöä, tällä kertaa Kaliforniaan, ja peräti neljäksi vuodeksi. Lähtö oli jännittävää: kohti suurta ja tuntematonta. Palatessani Kaliforniasta 1990-luvun puolivälissä ymmärsin, että tämä on intellektuaalisen elämän tärkeimpiä hetkiä: tuon maailmalta jotakin, joka ei olisi samalla tavalla tullut, jollen olisi liikkunut. Uskon vakaasti, että myös globaalisemmalla aikakaudella henkilöiden liikkuvuus tarpeeksi pitkiksi ajanjaksoiksi toiseen kontekstiin on olennainen osa yliopiston elämää.

Yliopisto on jatkuvan liikkeen paikka ja suuri verkosto - Universitas on ollut aina globaaliutta, jo ennen globaalia aikaa. Monet kokemukseni ulkomailla työskentelystä kannustavat minua kehittämään yliopistoa paikaksi, jossa kansainvälisyys on jokapäiväinen elementti: ihmiset tulevat ja menevät.  Provinsiaalisuus on pahasta – emme saa riittää itsellemme, meidän pitää aina olla uteliaita muuhun maailmaan nähden. Tutkimusrahoitus on antanut minullekin myöhemmin mahdollisuuden liikuttaa ihmisiä, järjestää tapahtumia, muodostaa verkostoja, joka kaikki on niin tärkeää tutkijankoulutukselle.

Auto ja pakkauslaatikot Topelian pihalla veivät minut vielä 2000-luvulla neljäksi vuodeksi Jyväskylään professoriksi. Minusta suomalaiselle yliopistojärjestelmälle on äärimmäisen tärkeää, että professoreilla on kokemusta myös muista yliopistoista kuin omasta Alma Materistaan. Muistan Jyväskylää kiitollisuudella, ja lähtö Topelian pihalta yhtä paljon kuin paluu laatikkojen kanssa samalle pihalle ja professoriksi Helsingin yliopistoon ovat piirtyneet  syvinä muistoina mieleen.

Aina kansainvälistyminen ei merkitse lähtemistä – parin Manchesterin yliopistossa vietetyn tutkijantyövuoden jälkeen onnistuin saamaan oman puolisoni Britanniasta kansainvälistämään professorina Helsingin yliopistoa. Tämä saapuminen oli tärkeä, koti on nyt entistä varmemmin Helsingissä vaikka maailmalla liikkuminen jatkuu!

Tämän artikkelin kuva etusivulla: Tuija Pulkkinen (oik.) juhlistaa Tuula Juvosen kanssa uunituoretta Helsingin yliopiston naistutkimuksen professuuriaan Jyväsjärven rannalla vuonna 2008. Juvonen oli tutkijana Suomen Akatemian Poliittinen ajattelu ja käsitemuutokset -huippuyksikössä, jossa Pulkkinen oli varajohtajana 2006–2011. Kuvan on ottanut huippuyksikössä tuolloin niin ikään työskennellyt Antu Sorainen.