Syyskuun 1995 alkupäivinä sain ensimmäisen Helka-korttini ja pääsin siten käyttämään yliopiston eri kirjastoja: ennen kaikkea Helsingin yliopiston kirjastoa (nykyään Kansalliskirjasto) ja Leppäsuolla sijainnutta opiskelijakirjastoa (nykyään Helsingin yliopiston pääkirjasto). Huikeuden tunnetta lisäsi se, että molemmat olivat vielä tuolloin auki myös sunnuntaisin. Se tuntui olevan liian hyvää ollakseen totta – eikä sitä sitten kauan kestänytkään.

 

Eräs syy pyrkiä opiskelemaan juuri Helsinkiin oli ollut tieto siitä, miten runsaat ja hyvät kirjastopalvelut siellä oli tarjolla. Olin kotikaupungissani Joensuussa usein selannut Linda-tietokantaa (nykyään Melinda) ja törmännyt toistuvasti siihen, kuinka jokin julkaisu, johon olin nähnyt kiinnostavia viittauksia tai josta olin lukenut kehuvia arvosteluja, oli koko Suomessa ainoastaan Helsingissä. Nyt kaikki nämä olivat koska tahansa ulottuvillani. Uskomaton onnenpotku, josta en ole toipunut vieläkään.

Raivostun aina, kun kirjastoista puhutaan väheksyvän epämääräisesti yliopiston ”tukipalveluna” nipussa monen muun palvelun kanssa. Vaikka informaation saatavuus fyysisten kirjastorakennusten ulkopuolella onkin mullistunut 20 vuoden takaisesta, ilman kirjastoja ei ole mitään yliopistoa.