Timo Santalan opiskeluhistoria on yliopiston näkökulmasta vähintäänkin haasteellinen. Maisterin paperit viidessä vuodessa ei Santalan kohdalla toteutunut. Hän on valinnut opintoihinsa kaikkea kiinnostavaa ja hylännyt yhtä helposti. Santala siirtyi aineesta toiseen omien mielenkiintojen perässä miettimättä tutkinnon suorittamista.

– Työt veivät. On sellaisia aloja, joissa korkeakoulututkinnolla on väliä työllistymiseen tai palkkaan. Sellaisessa tilanteessa tutkinto voi alkaa kiinnostaa minuakin. Olen vielä sitä onnellista sukupolvea, joka on saanut pitää opinto-oikeuden.

Nykyisiä humanistiopiskelijoita Santala kehottaa miettimään rohkeasti erilaisia opiskelutapoja. Hän kyseenalaistaa luentosetit, joissa opiskelija menee luennolle, kuuntelee opettajaa ilman vuorovaikutusta, kirjoittaa muistiinpanot ja lähtee kotiin.

– Tajusin jälkeenpäin, että olisin voinut itse perustaa vaikka opintopiirin. Ei minulla ollut tietoa eikä kukaan kertonut, että sellainenkin olisi ollut mahdollista.

Opiskeluajoista on Santalan mieleen jäänyt paljon, esimerkiksi kurssi Neuvostoliiton kaupunkisuunnittelusta.

– Paras muisto on kuitenkin yhdysvaltalaisen luennoitsijan Pohjois-Amerikan tutkimuksen kurssit 1960-luvusta ja civil rights -teemasta. Rakastuin opetuksessa käytettyihin visuaalisiin elementteihin, videoihin ja lehtileikkeisiin. Kurssit olivat keskustelevia ja minä opin paljon paremmin.

Timo Santalan silmissä välkähtää kipinä, kun hän muistelee yliopistoa.

­– Onhan se ihan järjetön valikoima, mitä humanistisessa on tarjolla. Missä muualla olisin voinut opiskella niin erilaisia kieliä ja kulttuureja? Ja onhan se ihan poikkeuksellista, että tarjolla on niin paljon vaihtoehtoja laaja-alaiseen itsensä sivistämiseen.