Ateneumin taidemuseo on maan tunnetuin museo, ”klassinen brändi”. Se merkitsee myös suurta vastuuta. Museoita on johdettava vahvalla osaamisella ja monipuolisella ammattitaidolla. Amanuenssien ja tutkijoiden lisäksi avainpaikoilla työskentelevät talouden, markkinoinnin ja viestinnän ammattilaiset.

Susanna Pettersson puhuu mielellään siitä, kuinka suuret museot vetävät matkailijoita ja luovat työpaikkoja. Museot ovat merkittävä osa elävää kulttuuriteollisuutta. Niillä on laaja yhteiskunnallinen vastuu, mutta paikka yhteisössä on ansaittava joka päivä.

– Tuntuma yleisöön täytyy olla koko ajan olemassa. Meidän on ymmärrettävä mikä on olennaista tässä ajassa – näille ihmisille. Museot eivät voi toimia enää yksinomaan oman tietonsa ja osaamisensa varassa. Me olemme esimerkiksi ottaneet nuoret mukaan suunnittelemaan toimintaa.

Samalla kun Pettersson haluaa yleisöt mukaan miettimään mikä on tärkeää, hän muistuttaa museon roolista uuden tiedon ja tutkimuksen tuottajana. Kaikki muistiorganisaatiot, museot, arkistot ja kirjastot, ovat identiteettimme kannalta olennaisen tärkeitä nyt ja tulevaisuudessa.

Ateneumin merkityksen Pettersson näkee aivan keskeisenä. Museo kertoo Suomen taiteen tarinan ja tarjoaa uusia, syventäviä näkökulmia suomalaiseen taiteeseen. Se tuo klassikot maailmalta Suomeen ja vie suomalaisia taiteilijoita kansainvälisille kentille. Erityisesti kansainvälisessä työssä Pettersson näkee kasvumahdollisuuksia. Japaniin tehdyt Tove Janssonin ja Helene Schjerfbeckin näyttelyt ovat lupaava alku.

– Eräs mentoreistani on suuren kansainvälisen yrityksen toimitusjohtaja. Hän sanoi panneensa merkille, että olen aina innostunut työstäni. Ja se pitää kyllä paikkansa!

Museotutkimuksen lyhdynkantaja

Museotutkimuksella on Suomessa verrattain lyhyt historia. Susanna Pettersson kuuluu maan ensimmäisiin tutkijoihin, joka on paneutunut aiheeseen systemaattisesti. Nyt hän opettaa ja ohjaa tulevia tutkijasukupolvia.

Museoteema herätti Susanna Petterssonin tutkimusintressin jo opiskeluaikana. Hän valitsi pro gradu -työnsä aiheeksi Ateneumin kokoelmahistorian.

– Professorit varoittelivat, että se ei ole ”oikeata taidehistoriaa”, mutta antoivat minun siitä huolimatta pitää aiheeni. Sillä tiellä olen edelleen. Nyt saan jakaa osaamistani paitsi opettajana, myös väitöskirjojen ohjaajana.

Lisensiaatintyössään ja väitöskirjassaan Pettersson paneutui 1800-luvun taidekenttään ja sen muotoutumiseen tutkimalla Suomen Taideyhdistyksen kokoelmatoiminnan alkuvaiheita. Hän katsoi Suomen Taideyhdistystä ja kuvataidekentän rakentumista erityisesti yhdistyksen kahden voimahahmon, Fredrik Cygnaeuksen ja Carl Gustaf Estlanderin kautta. Samalla hän kirjoitti kirjan taiteen keräilijöistä 1800-luvun Suomessa.

– 1800-luvun ymmärtäminen on välttämätöntä myös tämän päivän näkökulmasta. Meille niin itsestään selvät kulttuurielämän rakenteet pystytettiin tuolloin. Taidekoulutuksen käynnistäminen, taiteen esittämiskäytäntöjen muotoutuminen, taiteen keräily, taiteesta kirjoittamisen ja puhumisen tavat ja esimerkiksi taiteilijoiden apurahasysteemien rakentaminen – kaikella tällä on osoitettavissa oleva alkupiste.

Pettersson on kirjoittanut myös lukuisia teoreettisia, museologian piiriin lukeutuvia artikkeleita sekä toimittanut kirjoja, joista mainittakoon Tulevaisuuden taidemuseo (2009), Encouraging Collections Mobility. A Way Forward for Museums in Europe (2010) ja Suomen museohistoria (2010).

– Suomen museohistorian kirjoittamisella on suuri arvo. Se tehtiin yhdessä maan keskeisten museoalan toimijoiden ja tutkijoiden kanssa. Keräsimme myös huomattavan määrän muistitietoa haastattelemalla museoalan eri tehtävissä vaikuttaneita ammattilaisia.

Museokokoelmien liikkuvuus -teeman käsittely on puolestaan uraauurtavaa koko Euroopassa. Alan ammattilaiset ovat 2000-luvulla pyrkineet kehittämään keinoja kokoelmavarantojen paremman ja tehokkaamman käytön puolesta. Tälle on tarvittu paitsi käytännön ratkaisuja, myös laajempi, filosofinen kehys.

– Olen todella iloinen siitä, että olen saanut olla pääkallonpaikalla miettimässä tämän vuosituhannen kokoelmapolitiikkaa. Se perustuu museokokoelmien hahmottamiseen yhtenä suurena kokonaisuutena, josta kaikki hyötyvät, niin tutkijat kuin suuri yleisö.