Kun astuin sisään Engelin piirtämään yliopiston kirjastoon, käsitin, että kaikki mitä olin oppinut antiikista Kuopion klassillisessa koulussa, elää ja on totta.

Yliopiston kirjastosta, nykyisestä Kansalliskirjastosta, tuli henkinen kotini. Olen ollut koko aikuiselämäni ajan äärettömän kiitollinen siitä, että olen saanut halutessani ja ehtiessäni päivittäin viettää aikaa sellaisen arkkitehtuurin keskellä, joka puhuttelee kaikkia aistejani ja ylevöittää jokaisen hetken.

Joka päivä kulkiessani Kaisaniemestä bussipysäkiltä Unioninkatua Kansalliskirjastolle tai Kansallisarkistoon olen kiitollinen ja onnellinen siitä, että minun Helsinkini sydämessä on niin harmonista ja kaunista. Leveät kivilaatat kopisevat korkokenkieni alla, vuodenajat vaihtuvat, hevoskastanjat kirjaston kulmalla puhkeavat lehtiin, seppelöivät keisarin pään, kukkivat kesäyössä salaperäisin lyhdyin, pudottavat lehtensä syystuulessa ja ojentavat lumiset oksansa yli takorauta-aidan – tulee päivä jolloin minä en enää kulje kastanjoiden alla enkä astu kiviportaita Engelin kupolin alle mutta talo seisoo yhä hurmaavana mäellään ja toiset kulkijat katsovat sitä rakastavin silmin.