Akateemisella urallaan Sanna Kaisa Spoof on tutkinut muun muassa sukututkimus- ja sukuseuratoiminnan kulttuurihistoriaa. Spoof aloitti oman sukututkimusharrastuksensa jo 14-vuotiaana. Hän muistaa käyneensä koululuokkansa kanssa tutustumassa Lahden kaupunginkirjastoon, missä ryhmälle esiteltiin mikrofilmien lukulaitteita. Opas kertoi, että täällä tutkitaan sukua. Näin Spoofille aukeni ovi maailmaan, josta hän ei ollut aiemmin tiennyt mitään.

Spoof muistaa kyllä olleensa aina kiinnostunut menneistä ajoista, esimerkiksi isovanhempiensa elintavoista. Omalta mummoltaan hän saikin kuulla vaikka millaisia juttuja ja kertomuksia, joita korva tarkkana kuunneltiin. Sukututkimusharrastuksella oli myös vaikutusta siihen, että Spoof kiinnostui museoalasta, ja löysi kansatieteen.

Opintojen aikana harrastus vaikutti niin proseminaarin kuin gradun aiheen valintaan. Spoof sai aiheekseen Suomen ensimmäisen maatalousprofessorin Gösta Grotenfeltin, joka oli harrastuksenaan tutkinut vanhaa maa- ja maitotaloushistoriaa ja perustanut maatalousmuseonkin.

Toimiessaan myöhemmin assistenttina Spoof oli puolestaan vastuussa proseminaariaiheiden jaosta opiskelijoille, missä yhteydessä hänelle valkeni, että Suomessa on olemassa myös sukuseuroja. Sukuseuroja ei ollut siihen mennessä ilmiönä oikeastaan tutkittu. Yksi Spoofin opiskelijoista teki proseminaarityönsä sukuseuravaakunoista ja sukuseurojen tunnuksista, ja samaan aikaan he toteuttivat myös sukuseurakyselyn.

– Se oli sitten menoa.

Spoofin sukuseurojen ”löytäminen” ajoittui juuri sukuseurojen toiminnan nousukauteen 1980- ja 1990-lukujen vaihteeseen, kun sukukokouksia järjestettiin ahkerasti ja paljon uusia seuroja perustettiin.

Sukuseuratoiminta on alkanut Suomessa 1920-luvulla, jolloin perustettiin ensimmäiset sukuseurat. Ensimmäisinä seuroja perustivat aateliset, sitten muut ruotsinkieliset säätyläissuvut. Suomenkieliset ja talonpoikaissuvut seurasivat vähitellen perässä 1930-luvulta alkaen. Aatelistolla oli tietysti vuosisataiset sukutraditiot, joihin kuuluivat muun muassa sukukokoukset ja sukujen vaakunat.

Tuoreessa tasavallassa, jossa aatelistolla ei enää ollut virallista asemaa, yhdistysmuotoisista sukuseuroista tuli tapa vaalia vanhoja perinteitä. Myös aatelittomat suvut alkoivat toiminnassaan matkia aatelissukujen tapoja. Sukukokousten ja vaakunoiden lisäksi mallia otettiin seurojen sääntöihin, jolloin lopputulos saattoi olla, ettei tyttäriä ja heidän jälkeläisiään laskettu kuuluvaksi sukuun. Avioitumisen myötä naisten sukunimi vaihtui ja näin ollen heidän katsottiin siirtyneen puolisonsa sukuun. Kyseistä sukunimisääntöä lievennettiin vuosikymmenten kuluessa ja siitä luovuttiin pitkälti 1980-luvulla.

Suomea on kutsuttu järjestöjen luvatuksi maaksi ja tämä näkyy myös sukuseuroissa, jotka ovat Suomessa lähes poikkeuksetta rekisteröityjä yhdistyksiä. Sukututkimus on maailmallakin suosittua, mutta nimenomaan yhdistysmuodossa se on hyvin suomalainen ilmiö. Järjestömuodossa on myös puolensa tapaamisia järjestettäessä, jolloin vastuu ja kulut eivät kaadu yhden ihmisen niskaan.

– Sukuseuran järjestämään kokoukseen on nykysuomalaisen helpompi mennä, kun sukulaisten kylään kutsumisen perinne ei ole enää niin vahva kuin joskus menneinä vuosikymmeninä. Spoof kuului itse pitkään Toikander-Hohti -sukuseuran hallitukseen, mutta on tänä syksynä 2015 luopunut sen puheenjohtajan tehtävästä. Viimeksi hän on ollut mukana kehittämässä kymenlaaksolaisten sukuseurojen verkostoitumista.