Riitta Nikula

Riitta Kaarina Nikula
15.3.1944, Lahti

Filosofian kandidaatti 1969 ja filosofian tohtori 1981 (taidehistoria), Helsingin yliopisto

Taidehistorian emeritaprofessori 2007–, Helsingin yliopisto
Taidehistorian professori 1994–2007, Helsingin yliopisto
Tutkimuspäällikkö 1988–1994, Suomen rakennustaiteen museo
Suomen Akatemian tutkijana ja useissa virkasuhteissa Helsingin yliopistossa 1970–1988
Suomen rakennustaiteen museon palveluksessa 1967–1970
Teatteritoimittaja 1965–1967, Ilta-Sanomat

Suomen Akatemian tutkimushankkeet:
Nainen, taide, historia 1985
Arjen taidehistoria 1990

Taidehistorian valtakunnallisen tutkijakoulun johtaja 1999–2007
Viron Taideakatemian tohtorineuvoston jäsen 1994–2007

Julkaisut, tutkimusprojektit ja muu tieteellinen toiminta valikoiden Nikulan kotisivulla ja kokonaisuudessaan Helsingin yliopiston TUHAT-tietokannassa.

Palkinnot ja huomionosoitukset
Tieto Finlandia, kunniamaininta 1989 (Armas Lindgren)
Suomen Taideyhdistyksen taidekirjapalkinto 1991 (Erik Bryggman)
Architecta ry:n kunniajäsen 1992
Suomalaisen tiedeakatemian jäsen 1993
Kungl. vetenskaps- och vitterhetssamhället i Göteborg, ulkomainen jäsen 1997
SVR R I
Suomen rakennustaiteen museon pronssinen ansiomitali 2006
Wihurin rahaston kunniapalkinto 2007
Eesti Kunstiakadeemia kunniatohtori 2007
Helsingin kaupungin kultainen Helsinki-mitali 2009
Vuoden tietokirjailijapalkinto 2015

Kuva: Mika Federley
Tekstit: Riitta Nikula ja Riitta-Ilona Hurmerinta

Parhaat muistoni Helsingin yliopistosta

Helsingin yliopisto oli opiskeluvaiheessa minulle täynnä elämyksiä. Oli ihmeellistä saada koulun jälkeen osallistua vapaasti valituille luennoille ja tutustua siihen, miten eri tavoin asioita voitiin jäsentää ja esittää. Siihen aikaan professoreilla oli aikaa valmistella huolellisesti luentojaan ja sisällyttää niihin paljon sellaistakin, mitä ei varmasti opinto-ohjelmaan ollut kirjattu. Ennen kuin työ alkoi viedä liikaa aikaa, kuuntelin esimerkiksi kirjallisuuden tutkijoiden luentoja ihan vain ilokseni. Taidehistorian laitos toimi päärakennuksen ylimmässä kerroksessa oman suuren kirjastonsa yhteydessä. Se oli pohjaton aarreaitta. Avohyllyistä löytyi aina vaikka mitä – sen lisäksi, mitä milloinkin oli etsimässä.

Työvuosiini yliopistolla mahtuu paljon onnellisia muistoja. Koen saaneeni paljon kollegoilta ja opiskelijoilta. Usein päivät venyivät pitkiksi, kun seminaari-istuntojen jälkeen jäimme gradu- ja tohtoriopiskelijoiden kanssa juttelemaan. Muistan edelleen, että kun keskiviikkoisin iltakahdeksalta poistuin pimeästä päärakennuksesta Senaatintorille, fiilis oli aina jotenkin hillittömän hyvä, siis ihan aina. Toivon, että yliopisto pysyy paikkana, jossa aito oppimisen riemu säilyy tulevaisuudessakin.