Arkkitehtuuria harrastanut juristi-isä johdatti Riitta Nikulan tarkkailemaan rakennettua ympäristöä. Koululaisena hän haaveili arkkitehdin ammatista, mutta suunnittelutyön todellisuuteen tutustuminen hälvensi jo lukiossa Teknillisen Korkeakoulun houkutuksen. Kauaksi Nikula ei kuitenkaan ajautunut.

– Kirjoitin ylioppilaaksi Munkkiniemen yhteiskoulusta vuonna 1962. Samana syksynä kirjauduin Turun yliopistoon, jossa opiskelin vuoden estetiikkaa, psykologiaa ja kansatiedettä. Lisäksi kävin piirustuskoulua.

Taidehistoriasta Nikula lumoutui jo tuolloin Åbo Akademin professori Lars-Ivar Ringbomin luennoilla. Seuraavana vuonna perhe muutti takaisin Helsinkiin, ja hän alkoi opiskella taidehistoriaa Helsingin yliopistossa professori Lars Petterssonin johdolla. Turussa aloitetut opinnot muodostivat oivallisen sivuaineyhdistelmän.

Filosofian tohtoriksi väitteleminen ei ollut Nikulalle tietoinen valinta. Hän ajatteli vain tekevänsä lisensiaatin tutkimuksen gradunsa jatkoksi. Syynä oli yksinkertaisesti se, että 1920-luvun kaupunkirakentamisen tutkimuksessa kysymykset laajenivat ja problematiikka syveni. Nikula löysi Helsingistä Etu-Töölön ja Uuden Vallilan, kaksi kaupunginosaa, joiden kautta 1900-luvun alun kaupunkirakentamisen ihanteet tuntuivat jäsentyvän luontevasti.

– Jatkotutkimusta tehdessä säikähdin, että siirryn taidehistoriasta liiaksi kaupunkitutkimuksen suuntaan. Ohjaajani Lars Pettersson totesi kuitenkin, että ”Anna mennä vaan.”

Helsingin Uudessa Vallilassa ja Etu-Töölössä 1920-luvun yhtenäisen kaupunkikuvan ihanne toteutui puhtaimpana. Vallilassa Armas Lindgrenin ja Bertel Liljequistin suunnittelemassa korttelissa 555 pienten asuntojen asukkaita ilahduttaa kaikille yhteinen laaja puistomainen pihamaa. Umpikorttelin rakentaminen aloitettiin 1917 Kone ja Silta Osakeyhtiön työväen asuintalona. Etu-Töölön Temppeliaukiota kehystävistä kerrostaloista komeimmat ovat ilmeeltään arvokkaita. Punatiilisten julkisivujen takana on monen kokoisia asuntoja. Töölön kortteleissa korkeat aidat jakavat pihamaan karusti talokohtaisiksi alueiksi. Seuraavat kaksi kuvaa: Riitta Nikula.

Lisensiaatintutkimus arvioitiin Nikulan yllätykseksi laudaturin arvoiseksi, mikä mahdollisti työn esittämisen suoraan väitöskirjaksi.

– Kaupunkitutkija ja sosiaalihistorian legenda Sven-Erik Åströmin ja väitöskirjani toisena tarkastajana toimineen Henrik Liliuksen ansiosta väitöskirjani julkaistiin vuonna 1981 Finska vetenskaps-societetetin kunnianarvoisassa julkaisusarjassa Bidrag till kännedom av Finlands Natur och folk.

Nikula oli jo 1970-luvulla osallistunut rakennussuojelua koskevaan keskusteluun, mutta kohdannut epäilyä asiantuntijuudestaan. Tohtorin tutkinnon jälkeen tilanne muuttui: kutsuja alkoi tulla seminaariluennoitsijaksi ja asiantuntijaksi työryhmiin.

Tutkijan uralle päätyminen onkin vienyt Nikulaa eri puolille maailmaa ja erilaisiin työtehtäviin. Rakennustaiteen museolla yhteistyö arkkitehtien ja muiden taidehistorian tutkijoiden kanssa oli antoisaa, jopa riemullista. Sekä oman että vaihtuvien työryhmien tutkimuksen pohjalta tehtiin näyttelyitä ja isojakin kirjoja. Monet näyttelyt kiersivät vuosia maailmalla ja niiden yhteyteen toivottiin usein esitelmiä.

On ollut ilo saada opettaa ja avustaa taidehistorian opiskelijoita omille tutkimuspoluilleen. Lahjakkaat opiskelijat ovat opettaneet opettajaansa.

Museotyön ja oman tutkimustyön ohessa Nikula johti jo dosenttina kahta Suomen Akatemian tutkimushanketta, ohjasi väitöskirjoja sekä toimi väitöskirjojen tarkastajana, ohjaajana, vastaväittäjänä ja tieteellisten artikkeleiden referee arvioijana eri tahoilla.

Tutkijakoulutuksen osuus professorivuosien työstä oli suuri valtakunnallisen tutkijakoulun antaessa 1999 siihen uudenlaiset mahdollisuudet kaikkien Suomessa taidehistoriaa tutkivien yliopistojen ja ulkomaisten asiantuntijoiden yhteistyönä. Tohtorin tutkintoon alettiin humanistisilla aloilla vasta 1990-luvulla suhtautua kansainväliseen tapaan normaalina asiantuntemuksen tason korottamisena.

– Olen tehnyt hommia ristiin ja rastiin, pääasia on ollut hyvä tutkijan elämä. On ollut ilo saada opettaa ja avustaa taidehistorian opiskelijoita omille tutkimuspoluilleen. Lahjakkaat opiskelijat ovat opettaneet opettajaansa.