Olen kirjoittanut ja puhunut taiteista työkseni jo yli 40 vuotta, mutta en silti osaa luontevasti puhua tutkimuksesta ”ammattina”, saati ”urana”. Erilaisten töiden muista puolista on helpompi tehdä tiliä. Aina on tehnyt mieli kirjoittaa ja itse kehitetyt tai eri tahoilta tarjotut tehtävät ovat osuneet kohdalle enemmän tai vähemmän sattumalta.

Lukion jälkeen nopea itsenäistyminen houkutteli ja se edellytti kunnon ammattia; 1960-luvulla ei ollut opintorahoja. Koti kannusti, antoi taloudellista turvaa ja henkistä kanttia, mikä näin vanhana vakavasti ajatellen merkitsi sitä, että sai säilyttää lapsenmielensä. Ehkä tässä on jotain, joka pohjusti tutkijaksi kasvamista ilman, että sitä aikanaan mitenkään ymmärsi.

Turun yliopiston kautta siirryin opiskelemaan Helsingin yliopistoon. Yliopisto oli koulun jälkeen huvipuisto ja karkkimaa. Huikeat tyypit luennoivat vaikka mistä ja kirjastot tarjosivat ennennäkemättömiä ihanuuksia. Kahden opiskeluvuoden jälkeen pääsin Ilta-Sanomiin kesätoimittajaksi ja sitten puolipäivätoimiseksi teatteritoimittajaksi. Elämä alkoi maistua aikuiselta, kirjoittaminen aina vain kiehtovammalta. Lehtityö oli ankara kirjoittajakoulu, opin sanaekonomian ja aikataulun käsitteet kantapään kautta.

Kun taidehistorian laudaturarvosanaan toivottiin museokokemusta, hakeuduin o.t.o. Suomen rakennustaiteen museoon arkistoharjoittelijaksi. Gradun massiiviseksi paisunut aineistonkeruu veti lopullisesti tutkimuksen taikapiiriin. Rakennusten kortisto johti asemakaavoihin, kaavat ja talot kaupunkikuvan ongelmiin ja kirjastoista löytynyt kansainvälinen tutkimus ohjasi kysymyksenasettelua. Huomasin, että on asioita, joista olen loputtoman utelias. Hyvä toimittaja tiivistää kaiken napakkaan juttuun ja on sitten valmis uuteen aiheeseen. Minä juutuin jähmeästi yksiin ja samoihin asioihin. Kysymykseni alkoivat parhaimmillaan poikia uusia kysymyksiä. Huomasin olevani liian hitaasti utelias toimittajaksi ja jäin museoon.

Jatko-opinnot alkoivat houkutella ensimmäisen lapsen odotusaikana. Vuonna 1970 äitiyslomaa oli tarjolla vain pari kuukautta, eikä kunnallisesta päivähoitopaikasta kannattanut edes nähdä unta, kun oli terve, koulutettu ja naimisissa. Sanoin itseni irti museolta ja päätin olla opiskeleva äiti, joka freelancerina tienaa jotain. Lisensiaattityön jäsentely oli vasta alkuvaiheessa, kun Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksella avautui amanuenssin virka. Sain paikan ja palkallani saimme kotiin lastenhoitajan.

Hoidin viisi vuotta kuva-arkistoa ja sain tuntumaa kuvataiteen kanonisoitujen mestariteosten maailmaan. Sitten seurasi kuusi vuotta assistenttina. Sain opettaa ensin Suomen taidehistorian peruskurssin, sitten yleisen, kaikkine museokäynteineen ja ekskursioineen, niin kuin silloin oli tapana. Väitöskirja Yhtenäinen kaupunkikuva 1900 – 1930. Suomalaisen kaupunkirakentamisen ihanteista ja päämääristä, esimerkkeinä Helsingin Etu-Töölö ja Uusi Vallila syntyi iltaisin, viikonloppuisin ja kesäisin. Opin ajankäytössä ja kotitaloudessa ankaran rationaaliseksi ja olin hajamielinen äiti kaikille kolmelle pojalleni.

Tutkimustyöstä ja sekalaisesta ympäristökirjoittamisesta oli vähitellen tullut elämäntapa. Kävelyn ja pyöräilyn antamat kinesteettiset kokemukset ovat aina olleet minulle rakkaampia kuin arkistoissa vietetyt tunnit. Kirjastoissa, muiden tutkimusten parissa kuluu enemmän aikaa. Tämän tunnustaminen on vieläkin vaikeaa. Totisempien tutkijoiden rinnalla tunnen itseni journalistiksi. Tutkimus on minulle ennen muuta kansain ja aikakausien välistä loputonta keskustelua, johon jokainen tuo omat tärkeimmät havaintonsa mahdollisimman hyvin perustellen.

Vasta väittelyn jälkeen minusta tuli täyspäiväinen tutkija: sain Suomen Akatemialta nuoremman tutkijan viran. Siitä jäi kuudes vuosi käyttämättä, kun Suomen rakennustaiteen museo tarvitsi tutkimuspäällikön. Tästä toimesta minut yllättäen valittiin 1994 Helsingin yliopiston taidehistorian professorin virkaan.

Salme Sarajas-Korte jakoi kerran maailman työt viisaasti kahteen joukkoon: niihin, jotka joku joka tapauksessa tekee ja niihin, joita kukaan ei tee, ellet sinä itse niitä tee. Olen aina yrittänyt keskittyä jälkimmäisiin, mutta joutunut usein tinkimään tavoitteistani. Unelma-ammattini on edelleen kokopäivätoiminen tutkija ja kirjoittaja.

Teksti on lyhennelmä Riitta Nikulan kirjoituksesta Tiedenaisia-teokseen, joka julkaistiin vuonna 2000.

Aiheesta lisää

• Riitta Nikula: Hitaasta ja nopeasta uteliaisuudesta. Kirjassa Tiedenaisia. Suomalaisia tiedenaisia eilen ja tänään. Helsingin yliopiston kirjasto. Helsinki: Yliopistopaino 2000, 21–24.
• Riitta Nikula: Taide, aika ja ihminen. Kirjassa Ihmistä tutkimassa ajassa, maailmalla, ajatuksessa. Toim. Sirkka Ahonen. Helsinki: Otava 1996, 9–17.