Viime vuosien kulttuurielämän hauras työtilanne on ajanut minut yrittäjäksi. Se on tuonut mukanaan taloudellista epävarmuutta mutta antanut henkistä vapautta. Työni tietokirjailijana on parin vuosikymmenen aikana muutenkin muuttunut: perinteisen elämäkerran käsikirjoituksen mukana on kustantajalle esitettävä 300‒400 kappaleen kirjaosto.

Kirja-alan myllerryksessä tietokirjailijan ammattikuva on kokenut melkoisen muodonmuutoksen, nyt olisi osattava myös myydä ideat ja olla toimelias sosiaalisessa mediassa. Kiinnostava aihe itsessään ei enää välttämättä houkuttele julkaisupäätökseen. Minultakin kustantajat kyselevät yhden ja saman laulajattaren henkilökuvakirjaa, jotta se varmasti ylittäisi lööpikynnyksen.

Dokumenttielokuvien tekijänä olen täysin säätiöiden hyväntahtoisuuden varassa. On oltava kekseliäs löytämään hyviä aiheita. Kulttuurista ja taiteesta kertoville dokumenteille ei juuri ole kysyntää; sen sijaan yhteiskunnallisia epäkohtia ruotiville dokumenteille tuntuu yleensä löytyvän julkinen rahoitus. Kilpailu tukieuroista on siis kova. Tosin diplomaattivuoteni Yhdysvalloissa opettivat nöyrästi näkemään, miten suuri työ yksityisessä varainkeruussa on. Mikään ei ole itsestään selvää.

Suomessa parin sadan tuhannen euron keskisuuriin kulttuurihankkeisiin on vaikea saada rahoitusta, jos hakijana on pieni ja nopealiikkeinen tuotantoyhtiö. Sen sijaan, jos hakijana on useita julkisia laitoksia, jotka ensin hakevat rahaa ”hankesuunnitteluun”, sitten ”kansainväliseen verkostoitumiseen”, sitten ”hankkeen koordinointiin” ja lopulta toteuttamiseen, jos hanke vielä on hengissä, avustusta on helpompi saada. Tämä on pienelle humanistiyrittäjälle melkoinen haaste. Kulttuuri-ilmastossamme usko, tuki ja rohkaisu pienen toimijan toteuttamaan suureen hankkeeseen on olematon.

Asiantuntijuus tänään. Mitä se on? ”Voitko tulla puheenjohtajaksi tai keskustelemaan paneeliin.” ”Paljonko maksatte?” ”Emme mitään, mutta saat näkyvyyttä ja voit puffata omia juttujasi”, kuuluu vastaus. Ajallemme tyypillinen mutta minulle täysin outo ajatus on, että kaikki julkisuudessa esiintyvät henkilöt ovat varsinaisen asian sijaan puffaamassa itseään ja asiantuntemustaan. Tällaisista pyynnöistä olen kieltäytynyt.